Kolumni: Psykoterapian aika

Kolumni: Psykoterapian aika

mennessä | syys 28, 2016

Jokin aika sitten kohtasin terapiakontekstin ulkopuolisessa tilanteessa nuoren miehen, joka kertoi minulle ammattini kuultuaan, että hänkin oli kerran hakeutumassa psykoterapiaan. Mies kuvasi elämänkriisin myötä sairastuneensa masennukseen ja mainitsi jo pyrkineensä terapiaan, mutta sitä ei tuntunut olevan niin vain tarjolla. Hän kuitenkin totesi: ”Selvisin sitten kuitenkin ilmankin terapiaa”.

Jäin miettimään, mitä tämä merkitsi hänelle. Hän vaikutti ylpeältä omasta selviytymisestään. Epäilemättä hän oli oppinut itsestään monenlaista tämän kokemuksen kautta. Masennuksesta selviytyminen saattoi olla merkittävä pystyvyyden tunnetta lisäävä kokemus tämän nuoren miehen elämässä. Toisaalta monet asiakkaat eivät hakeudu hoitoon ensimmäisen kerran masentuessaan. Monella on psykoterapiaan tullessaan taustalla useampia kertoja, kun he tunnistavat olleensa avun tarpeessa. Hoitoon hakeutuminen on kuitenkin ollut vaikeaa ja psykoterapiaan pääsy on koettu lähes mahdottomaksi, jos ei ole niin sanotusti pää kainalossa.

Parantunutkin masennus voi jättää jälkensä

Olen asiakkaissani huomannut, että monille masennuksen läpikäyneille on jäänyt masennuksen pelko. Esimerkiksi surun kokeminen voi olla pelottavaa, koska se tuo mieleen masennuksen tuntemukset. Surun tunne voi saada pelkäämään, että masennus toistuu, ja me kaikki tiedämme miten paljon hankaluutta tunteiden välttelystä seuraa – ehkä jopa kaikki vaikeudet ovat jollain tavalla tunteiden välttelyn seurausta.

Kuitenkin huomaan aina pohtivani, miten saisimme oikeat ihmiset
hakeutumaan psykoterapiaan oikeaan aikaan.

Psykoterapiaan hakeutumista ja pääsyä halutaan helpottaa. Tämä on todella hieno asia, koska jo pelkkä hakeutumiseen liittyvä byrokratia kaikkine täytettävine kriteereineen hankaloittaa monien terapiaan pääsyä. Lisäksi siihen liittyy usein monenlaisia henkisiä kynnyksiä, jotka asiakkaan täytyy ylittää, jotta ylipäätään hakeutuu hoidon piiriin vaikeuksiensa kanssa. Kuitenkin huomaan aina pohtivani, miten saisimme oikeat ihmiset hakeutumaan psykoterapiaan oikeaan aikaan. Mikä sitten olisi se oikea aika?

Otollisin aika terapialle

Psykoterapiavalmiudesta on esitetty monikohtaisia vaihemalleja. Yksinkertaistaen kyse on kuitenkin siitä, että apua pitäisi olla tarjolla silloin, kun ihminen on valmis sitä vastaanottamaan. Valmius yleensä kasvaa silloin, kun kriisi ja ongelmat ovat ajankohtaisia. Ideaalitilanteessa oikea kohta psykoterapiaan hakeutumiselle varmaankin löytyisi juuri pahimman kriisin jälkeen, ja ennen kuin tilanne helpottuu liikaa, niin että motivaatio työstää ongelmia on vielä olemassa. Myöhemmin motivaatio voi kyllä löytyä uudelleen, kun ongelmat toistuvat, mutta tilanteilla on tapana monimutkaistua ajan myötä.

Ehkä psykoterapiaan voi hakeutua liian aikaisinkin, mutta enemmän haasteita on edessä, jos hakeutuminen tapahtuu liian myöhään.

Mikäli ongelmat kroonistuvat, voi psykoterapiavalmius paradoksaalisesti heikentyä. Silloin saatetaan tarvita ensin jonkinlaista hoitoa, ennen kuin valmius psykoterapiaan on kohdallaan. Tällöin on yleensä edessä pitkä, vuosien psykoterapiajakso, eikä lyhytterapiaa kannata edes harkita. Asiakkaat itse surevat ”menetettyjä aikoja”, jolloin eivät ole olleet kovin toimintakykyisiä, mutta ovat jotenkin ”pärjäilleet” tai ”sinnitelleet”.  Ehkä psykoterapiaan voi hakeutua liian aikaisinkin, mutta enemmän haasteita on edessä, jos hakeutuminen tapahtuu liian myöhään.

Jäin miettimään sitä tapaamaani nuorta miestä, joka päätti selvitä ongelmistaan ilman ammattiapua. Olisiko juuri hänet pitänyt ohjata psykoterapiaan? Olisiko juuri hän hyötynyt psykoterapiasta merkittävästi ja löytänyt loppuelämäkseen taidot kohdata tunteita, joiden avulla tulevat elämänkriisit sujuisivat ilman syvempiä kuoppia. Emme tosin tiedä, löytyivätkö ne keinot itsenäisesti, sitä tarina ei kerro. Jostain syystä hän kuitenkin halusi tietää, missä pidän vastaanottoani. Ehkä vain varmuuden vuoksi.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva psykoterapian erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hän on tällä hetkellä opintovapaalla työstään psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ja opiskelee mm. psykoterapiakouluttajaksi, henkiseksi valmentajaksi ja lisäksi työstää väitöskirjaa. Kouluttaminen, valmennus ja yksityisvastaanotto terapia- ja valmennusasiakkaille kuuluvat tämänhetkisiin työkuvioihin.

Kirjoittaja on tällä hetkellä innostunut positiivisesta psykologiasta, valmennuksellisten elementtien tuomisesta eri konteksteihin, kehon ja mielen teemojen yhdistämisestä sekä kirjoittamisesta. Harrastuksiin kuuluvat jooga ja muu liikunta, sekä erilaiset kulttuuriharrastukset.

Katso myös Mielessä -blogi: http://www.satupihlaja.com/blogi/

Satu Pihlaja

Psykoterapian erikoispsykologi, psykoterapeutti, satupihlaja.com

Blogin tarjoaa Minduu.fi

Suomen paras psykoterapeuttihaku ja infoportaali.

Tutustu palveluun
Miten valitsen psykoterapeutin? Osa 1

Miten valitsen psykoterapeutin? Osa 1

mennessä | syys 20, 2016

Päätös mennä psykoterapiaan on monelle yksi elämän suurista päätöksistä. Päätöksessä ja sen toimeenpanossa keskeinen kysymys on: kuka minulle terapeutiksi?

 

Kun psykoterapian käyneiltä kysytään, mitä siellä psykoterapiassa tehtiin, he alkavat kertoa terapeutistaan. Minkälainen ihminen hän oli ja millaista vastaanotolla oli olla. Eivät työskentelytavoista, suurista oivalluksista tai oppimiskokemuksista. Tämä kuvastaa, miten keskeinen tekijä terapeutin persoona ja terapeutti todellisena ihmisenä asiakkaalle psykoterapiassa on.

Psykoterapian teho riippuu pitkälti yhteistyön toimivuudesta

Psykoterapia on huomattavan tehokasta hoitoa. Teho on osoitettu lukuisissa tutkimuksissa ja asiantuntijoiden mukaan kaikki virhelähteet huomioidenkin psykoterapian absoluuttisen tehon ns. efektikoko säilyy vahvalla tasolla.

Tehon kannalta keskeinen avaintekijä on terapeuttinen allianssi, millä tarkoitetaan terapeutin ja asiakkaan yhteistyösuhteen toimivuutta ja laatua. Yleisen määritelmän mukaan allianssilla tarkoitetaan yhteisymmärrystä tehtävistä ja tavoitteista sekä tunnevuorovaikutuksen laatua. Suhteen laatua voidaan mitata tarkoitusta varten kehitetyllä kyselyllä.

Terapiasuuntauksella tai terapiassa käytetyillä tekniikoilla on suurissa aineistoissa vähäisempi tehoa selittävä vaikutus. Terapian ulkopuoliset tekijät ja asiakkaaseen liittyvät tekijät selittävät eroja huomattavan paljon, mutta koska terapiassa niihin ei voida vaikuttaa tai voidaan vaikuttaa vain välillisesti, niihin ei keskitytä tässä kirjoituksessa.

Psykoterapian tulokseen vaikuttavat tekijät

”…ihmiset, jotka kokevat, että heidän terapeuttinsa tekee oikeita asioita ja on empaattinen ja ymmärtävä, hyötyvät psykoterapiasta.

Se, että terapiasuhteen laatu on tuloksellisuuden kannalta avaintekijä, tarkoittaa suomeksi sitä, että ihmiset, jotka kokevat, että heidän terapeuttinsa tekee oikeita asioita ja on empaattinen ja ymmärtävä, hyötyvät psykoterapiasta. Ne, jotka eivät koe terapeutin toimintatapoja itselleen sopiviksi ja epäilevät vaikkapa sitä, välittääkö terapeutti hänestä oikeasti, eivät hyödy.

Eli siis: psykoterapia on joskus aivan ilmiömäisen hyödyllistä. Joskus se on jopa haitallista. Yleensä lähes kaikki hyötyvät siitä merkitsevästi, mutta hyötyä on vaikea ennustaa yksilötasolla. Se kuitenkin tiedetään, että jos yhteistyö ei heti alusta lähde sujumaan, se yleensä ennakoi huonompaa tulosta myös pitkällä aikavälillä.

Yleinen käsitys terapeutin sopivuudesta on, että terapeutti joko on sopiva tai ei ole, ja jos aloittaa terapian väärän tyypin kanssa, siinä haaskaa vain aikaansa ja rahaansa. Kuitenkin keskeinen osa terapeutin ammattitaitoa on juuri toimivan yhteistyösuhteen muodostaminen. Terapeutti pyrkii aluksi luomaan asiakkaalle turvallisen ympäristön, kotisataman, johon asiakas voi luottavaisin mielin tulla. Myöhemmin terapeutti voi olla haastavampi ja testaavampi, kun luottamus on saavutettu. Sekin tiedetään, että terapiat, joissa on kohdattu ja onnistuneesti ratkaistu yhteistyösuhteen ongelmia, ovat kaikkein tuloksellisimpia terapioita. Eli tämä ei ole ihan yksinkertaista.

”…yhteistyösuhteen ongelmien ilmeneminen matkan varrella ei ole automaattisesti ongelma. Yhteistyön haasteiden ratkaiseminen voi nimittäin olla jopa lupaavampi merkki kuin tasaisen hyvä terapiasuhde.”

Kaikkiaan voidaan sanoa, että psykoterapia on hyödyllistä suurimmalle osalle ihmisistä, mutta elämäntilanteella ja asiakkaan ominaisuuksilla on merkitystä. Hyvän yhteistyön tiedetään olevan tärkeää ja hyvä yhteistyösuhde terapian alussa ennakoi parempia terapian lopputuloksia. Kuitenkin yhteistyösuhteen ongelmien ilmeneminen matkan varrella ei ole automaattisesti ongelma. Yhteistyön haasteiden ratkaiseminen voi nimittäin olla jopa lupaavampi merkki kuin tasaisen hyvä terapiasuhde.

Seuraavassa osassa: Psykoterapeuteissa on eroja!

Teemu Ollikainen
Latest posts by Teemu Ollikainen (see all)

Lue myös

Minduu.fi – Psykoterapian ABC:
Sopivan psykoterapeutin ja psykoterapian valitseminen

Lue lisää
Mistä tietää, onko todellakin terapian tarpeessa?

Mistä tietää, onko todellakin terapian tarpeessa?

mennessä | kesä 29, 2016

“Meneekö minulla oikeasti niin huonosti, että tarvitsen terapiaa?” Kysymys kolahtaa herkästi vatsan pohjaan. On kova paikka myöntää, että ei voi hyvin. Ajatus ammattilaisen puoleen kääntymisestä voi olla ristiriitainen ja luotaantyöntävä. “Kyllä tässä ehkä pärjätään.” “Ei tilanne ole vielä niin huono.” Lauseet kuvastavat suhdettamme apuun. Avun hakemisessa ei korostu toiveikas mahdollisuus paremmasta vaan häpeällinen tunnustus omasta pärjäämättömyydestä.”

Miltä kuulostaisikaan, jos suhtautuisimme muuhun ammattiapuun samalla varauksella kuin terapiaan? “Kuulitko, että naapurin poika oli joutunut aloittamaan jalkapallovalmennuksessa? Meidän perheen pallottelussa on onneksi pärjätty vielä omin voimin.” “En minä kampaajalle, vaan kyllä leikkaan tukan itse. Onhan kuitenkin muita, joilla on todellisia hiusongelmia.”

Sankarillista sinnittelyä vai urheaa puuttumista?

Julkisuuden tarinoissa terapiaan hakeudutaan usein silloin, kun tulee seinä vastaan. Draamankaaressa ensin sinnitellään kunnes tulee romahdus, ja sitten opitaan että apua voi pyytää ja sitä voi saada. Nämä henkilökohtaiset tarinat antavat arvokkaan sanoman vaikeukisen kanssa kamppaileville: et ole yksin ja apua voi saada. Samalla voimme kuitenkin tahattomasti tukea käsitystä avun hakemiseen liittyvästä häpeästä ja siitä, että ammattilaiselle mennään vasta, kun ei enää muuten selvitä.

Pohdin, olisiko yhteiskuntamme valmis myös uudenlaisille tarinoille: kertomuksille, joissa avun hakeminen on rohkeaa ja merkki määrätietoisuudesta haasteiden edessä. Voisiko omaan hyvinvointiin panostaminen olla ihailtavaa viisautta ja oman arvon tuntemista? Entä jos apu ei olisikaan jotain, mitä “tarvitaan” vaan jotain, mitä valitaan. Jotain, jota kohti voi ylpeänäkin päättää kääntyvänsä.

Psykoterapia on usein tehokkainta lievissä ongelmissa

Ajatus siitä, että psykoterapia kuuluisi niille, jotka ovat “todella kipeitä” on tutkimuksen valossa nurinkurinen.

Ajatus siitä, että psykoterapia kuuluisi niille, jotka ovat “todella kipeitä” on tutkimuksen valossa nurinkurinen. Suunta on pikemmin päinvastainen: psykoterapia puree tehokkaammin ja selvitään lyhyemmälläkin psykoterapialla, kun ihmisellä on voimavaroja ja ongelmat eivät ole liian vaikea-asteisia. Monissa mielenterveyden vaikeuksissa myös parempi toimintakyky ja vähempi syrjäytyneisyys yhdistyvät parempiin psykoterapian hoitotuloksiin.

Toimintakyky tarkoittaa käytännössä parempaa kykyä selviytyä työstä, opinnoista, arjesta ja ihmissuhteissa -juuri niitä asioita, joita ihmiset usein käyttävät todisteina siitä, että eivät tarvitse terapiaa. Ajattelumme ohjaa meitä pois avun ääreltä juuri silloin, kun olisimme parhaassa asemassa hyötymään siitä. Tämä ei tarkoita, etteikö psykoterapiasta voisi olla hyötyä myös vakavissa ongelmissa. Kuitenkin ajatus, että psykoterapia kuuluisi vain vakavien mielenterveyden häiriöiden hoitoon on tutkimustiedon vastainen.

Psykoterapiaan ohjaaminen lievissä vaikeuksissa on sijoitus tulevaan

Lievästä ja keskivaikeasta masennuksesta kärsivät asiakkaat jäävät terveysasemilla usein vaille reittiä tuettuun psykoterapiaan.

Myös yhteiskuntamme osaltaan tukee ajatusta, että psykoterapia on todella huonosti voiville. Psykoterapia on kallista, minkä vuoksi järjestelmä ja byrokraattiset prosessit kitsastelevat herkästi sen tarjoamisessa. “Pelkkä” työuupumus ei ole riittävä peruste juuri työkyvyn ylläpitoon tähtäävään Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Lievästä ja keskivaikeasta masennuksesta kärsivät asiakkaat jäävät terveysasemilla usein vaille reittiä tuettuun psykoterapiaan, vaikka juuri tuolloin virallinen käypähoitosuositus tähdentää psykoterapian tehokkuutta. On liikaa tilanteita, joissa asiakas jää käsitykseen, että olisi “liian terve” psykoterapiaan. Tarjolla on myös liian vähän matalan kynnyksen lyhytkestoista tai keskipitkää psykoterapiaa.

Terveys ja hyvinvointi kuvataan yleensä tärkeinä arvoina ja on hyvin tiedossa, että mielenterveysongelmien riittämätön hoito aiheuttaa myös valtavat kustannukset yhteiskunnalle. Kun pitkittyneiden ja mutkistuneiden ongelmien kansantaloudelliset kustannukset ovat huomattavat, onkin syytä pohtia, millaisen viestin haluamme rakentaa niille, jotka varhaisessa vaiheessa tarttuvat toimeen ja hakevat apua.

Viesteillämme vaikutamme ihmisten toimintaan

Haluaisin elää yhteiskunnassa, jossa varhain apua hakevat tulisivat kohdelluiksi sekä oman elämän että kansantalouden sankareina. Terveyskeskuslääkärit kehuisivat, kuinka hienoa on, että hakee apua jo nyt ja antaisivat aidon mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millaista hoitoa henkilö toivoo. Psykoterapiaan ohjattaisiin myös lievemmissä ongelmissa, niin kuin on tutkimustiedon valossa tarkoituksenmukaista. Apua hakenut voisi kehua ystävilleen, että kääntyi avun puoleen heti, kun huomasi, että asiat eivät ole kohdallaan ja todeta, että se oli loistava valinta.

Sekä terveydenhuoltojärjestelmä, media että jokainen meistä tavallisista ihmisistä voi osaltaan muokata sitä sanomaa, minkä yhdistämme avun hakemiseen ja psykoterapiassa käymiseen. On hienoa, että yhä useampi kokee jo olonsa riittävän varmaksi, että voi kertoa käyneensä terapiassa. Toivottavasti yhä useampi voisi vapautuneesti kertoa myös pohdinnoistaan hakeutua psykoterapiaan.

Ja entä sitten alun kysymys: Mistä tietää, meneekö niin heikosti, että tarvitsee psykoterapiaa? Jos vielä löydät itsesi pohtimasta tätä, kysyt väärää kysymystä. Oikea kysymys on: onko sinulla halua, voimavaroja ja riittävät elämän puitteet, että voit hyötyä terapian tarjoamista mahdollisuuksista.

Helena Service
Latest posts by Helena Service (see all)

Lähteet:

Clarkin, J.F. & Levy, K.N. (2003). Influence of client variables on psychotherapy. In M. Lambert (Ed.), Handbook of Psychotherapy and Behavior Change (5th edn, pp. 194-226). New York: Wiley & Sons.

Gustavsson, A., Svensson, M., Jacobi, F., ym..(2011). Cost of disorders of the brain in Europe 2010. European Neuropsychopharmacology, 21, 718-779.

Masennus (online). Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2016 (viitattu 3.6.2016).  Saatavilla Internetissä: www.käypähoito.fi

Löydä sopiva psykoterapeutti
Avunhuuto

Avunhuuto

mennessä | touko 24, 2016

Tähän kulminoituu oikeastaan koko minun elämäni, avunhuutoon. Sitä huutoa ei vaan kukaan kuullut, koska en sitä koskaan kyennyt ääneen ilmaisemaan ja opin sen peittämään. Miksi näin?

Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt, monesti vaan pelkäsin olevani hullu, tai vähintään jollain tapaa epänormaali. Minun lapsuuteni ei ollut turvallinen, joten en koskaan oppinut sitä, millaista on olla turvassa, mutta opin taidon jonka tuolloin kuvittelin oikeaksi, mutta se oli vain selviytymiskeino. Opin miellyttämään kaikkia, olemaan joustava ja mukava. Opin mukailemaan ympäristöä, etten vaan olisi vaivaksi. Ostin hyväksyntää omalla kustannuksellani ja maksoin siitä kovan hinnan, oman hyvinvointini. Elin elämääni varpaillani, pelkäsin. Unohdin itseni, elin muita varten.  Pelko syntyi turvattomuudesta, joka ympäröi minua. Tämän vuoksi en koskaan pyytänyt apua, pelkäsin ja häpesin. Mitä minä sitten pelkäsin?

Pelkäsin sitä, etten kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä, pelkäsin mitä minulle voi tapahtua, olin aivan varma, että leimaudun ja menetän kaikki ystävät. Tämän kaiken takana oli turvattomuus. Koin ettei minulla ole ketään kenelle olisin voinut sanoa kuinka paljon pelkäsin. Oli minulla äiti ja on vieläkin, mutta äiti pelkäsi aivan yhtä paljon, jos ei vielä enemmän. Isä oli se ketä meillä pelättiin, ainakin viikonloppuisin, kun miestä väkevämpää meni kurkusta alas. En silti näe eläneeni mitään lasista lapsuutta, mutta en myöskään juuri mitään tuolta ajalta muista. Olen aina sanonut kasvaneeni ”herran pelossa”, nyt tiedän näin olleen.

En siis voinut tukea keneenkään, en edes äitiin. Jossain sisimmässäni vaistosin jo kovin pienenä, sen että olen yksin kaiken tämän kanssa. Yritin joskus puhua, mutta ei siihen aikaan ollut tapana juurikaan korvaa lotkauttaa, tuumattiin vaan, että höpö, höpö, ajattelet jotain mukavaa.  Häpesin, en halunnut tuottaa vanhemmilleni pettymystä. En luottanut itseeni, pidin itseäni porukan huonoimpana, epäonnistujana. Tiesin kuitenkin, että kaikki ei ole kunnossa, ei voi olla, että elämä tuntuu tältä. Oli myös hyviä hetkiä, ne muistan vieläkin, kuinka nautin siitä, että kaikki tuntui olevan hyvin. Se vaan lisäsi uskoani siihen, että jonain päivänä minä tästä vielä nousen uuteen kukoistukseen.

Minussa kasvoi myös se toinen puoli, ärhäkkä kaikkeen puutuva. Minä kyllä osasin aukaista suuni jo nuorena, vähän liiankin kanssa. Minusta tuli kontrollifriikki. Olin tästä vuosikymmeniä äärettömän ylpeä, kaikella oli oma paikkansa, oli kyseessä sitten astiakaappi ja tai jääkaappi. Astiakaapista olisi voinut silmät kiinni ottaa juuri sen tietyn lasin, koska kaiken piti olla aina samassa paikassa. Mapista löytyi vuosien ajalta ihan mikä vaan kuitti mitä joku olisi kysynyt. Se oli minun turvaverkko, kaiken kontrollointi. Enkä nähnyt siinä mitään ”väärää”.

Ei minun lapsuuden aikaan puhuttu mielenterveysongelmista, nenän vartta pitkin katsottiin ja korkeintaan selän takana säälittiin, että kuin sekin on niin reppana. Siihen aikaan koulukuraattorin luona kävivät vaan ne joilla oli käytösongelmia ja terveydenhoitaja hoiti rokotukset ja mittaukset. Nyt on jo onneksi toisin, tai on ainakin hyvä alku.

Minä olisin tarvinnut turvallisen ympäristön, vahvan perheen ja ennen kaikkea äidin joka olisi pystynyt näkemään minun hädän. Syy ei missään tapauksessa ole hänen, sen enempää kuin isänikään. Heidän omat kortit olivat jo sellaiset, etteivät he minun kanssakaan muuhun pystyneet. Parhaansa tekivät, sen tiedon ja taidon mukaan mitä heillä oli. Tämä jatkuu sukupolvelta toiselle, ei ole muuta vaihtoehtoa, koska muutakaan ei osaa, ei ennen kuin itse tekee asialle jotain. Tästäkin syystä on tärkeää itse puuttua asiaan ja tällä tapaa katkaista jatkumo, mitä pikemmin sen parempi.

En tiennyt tai en halunnut tietää, että on olemassa apua, koska minulta puuttui itseluottamus, häpesin ja pelkäsin. Tästä syystä elin 50-vuotta kroonisessa pelossa. Sen kanssa oppii elämään, kun on pakko, mutta sellaista elämää kenenkään ei tänä päivänä tarvitse elää. Kukaan ei voi sanoa, mitä sinä saat tuntea tai saatko hakea apua. Kyse on vain sinusta itsestäsi, eikä se ole itsekkyyttä, se on rakkautta itseään kohtaan ja sen meistä jokainen on ansainnut. Mitä aiemmin on uskalias hakemaan apua, sitä pidempään saa elää hyvää elämää. Kannattaako sellaisesta kieltäytyä? Ei minun mielestä. Se mitä minussa on vuoden aikana tapahtunut ja sillä mitä olen saanut, on niin suuri merkitys nykyisessä elämässä, etten mistään hinnasta siitä luopuisi. Mikään ei ole muuttunut ja silti kaikki on muuttunut. Meistä jokainen voi tehdä tämän muutoksen, itsensä vuoksi, olemalla esimerkkinä kanssa kulkijoille ja ennen muuta lapsillemme.

Puhumattomuus ja salailu ovat tänä päivänäkin suuri ongelma, asioista ei uskalleta puhua, ei omalta kohdalta, mutta ei myöskään oman jälkikasvun kohdalla. Hävetään, luullaan että on epäonnistuttu, mitä ne sukulaisetkin sanoo. Liian helposti ajatellaan, että ei kukaan kuitenkaan osaa auttaa ja kaiken lisäksi se maksaa.  Aina löytyy joku joka osaa auttaa ja maksutontakin apua on saatavilla. Silloin, kun sain tukea ja rohkeutta avoimesti kertoa omasta tilanteestani ensimmäisen kerran, sain vastaanoton, jota en olisi osannut kuvitella. Se tukivyöry, kannustus ja empatia olivat huikeaa. Eivät ihmiset ole pahoja, eikä minun eteen ole vielä tullut tilannetta, jossa olisin tullut millään tapaa torjutuksi oman tilanteeni vuoksi. Tämä(kin) pelko osoittautui siis turhaksi.

Kohtaamalla oman heikkouden, näytämme sen mitä aidosti olemme, ei meistä kukaan ole supersankari, me olemme ihmisiä, haavoittuvia ja tuntevia. Heikkouden kohtaaminen on meidän suurin voimavaramme, kieltämällä sen tuhoamme itsemme pala palalta. Sen kohtaaminen antaa meille terveet rajat.

Kaikki lähtee aina itsestä, mutta taustalla on tuki joka antaa tähän voimia. Minun tuki on ollut avomieheni, eikä hän ole tehnyt mitään poppakonsteja, vaan on omalla olemuksellaan tuonut minulle sen turvan, että olen uskaltautunut kohtaamaan itseni. Tämä tuki ja turva voi olla yhtälailla hyvä ystävä, mutta näiden ihmisten tehtävä ei ole olla terapeutteja. Usein he eivät edes tiedä olevansa tukena ja turvana, heissä vaan on sitä jotain.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta aikainen lintu madon nappaa.

–Minna

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)
Matka alkakoon

Matka alkakoon

mennessä | touko 24, 2016

Hyvä lukija, tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni täällä Minduu-palvelussa. Haluan auttaa sinua jakamalla oman kokemukseni terapiasta ja elämisestä mielenterveysongelmien kanssa. Toivottavasti voin tarjota sinulle aitoa, rehellistä ja kiinnostavaa tekstiä matkastani kohti tasapainoa. Otan mielelläni vastaan palautetta, kysymyksiä ja kommentteja.

Matka alkakoon!

Yhtenä itkuraivoisena päivänä syntyi päätös: ”Ei helvetti, en jaksa tätä enää, jotain tarttee tehdä!” Siltä istumalta menin nettiin ja varasin ajan psyk… Hetkinen, odotas, ei se nyt ihan noin mennyt.

Tarvittiin vielä monia itkuja, ahdistuskohtauksia, lamaantumisia ja raivoja. Tarvittiin monta pohjakosketusta ja pari niistä, syksyllä 2015, oli niin syviä, että pelkäsin tosissani laivani uppoavan.

Rakkain kanssamatkustajani oli myös lopen kyllästynyt ja väsynyt arvaamattomiin mielialanvaihteluihini. Näin miten hän alkoi haaleta horisonttiin ihan omalla paatillaan ja se sysäsi minut lopulta hakemaan apua.

Aikaa, aikaa, ja rahaa

Kun tekee päätöksen hakeutua terapiaan, alkaa pitkä ja kärsivällisyyttä koetteleva matka kohti päämäärää. Sinne ei pääse hetkessä, ellei sitten satu olemaan varaa maksaa heti yksittäisistä terapiaistunnoista. Aika moni meistä käyttää julkisen puolen mielenterveyspalveluita ja jos hyvin käy, saa Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa. Tämä edellyttää psykiatrisen diagnoosin saamisen jälkeen vähintään 3 kuukautta jatkunutta hoitosuhdetta. Vasta sen jälkeen arvioidaan psykoterapian tarve perustuen B-lääkärinlausuntoon. Kelan päätöksen saaminen kestää vähintään kuukauden. Hyvä asia on se, että vuoden 2016 alusta korvauksen määrä per käynti on noussut. Eli itse maksettavaa osuutta jää vähemmän.

Ennen kuntoutushakemuksen ja B-lausunnon lähettämistä Kelaan, on oltava selvillä tiedot terapeutista, jolla on oikeus antaa Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa. Sopivan terapeutin löytämiseen menee myös aikaa. Huonolla tuurilla saatat joutua tapaamaan useita terapeutteja ennen kuin jonkun kanssa synkkaa. Ja parempi, että synkkaa, sillä suhde terapeutin kanssa tulee todennäköisesti olemaan pitkä. Ainoa tapa varmistaa suhteen toimivuus, on käydä vähintään yhdellä tutustumiskäynnillä, joka maksaa useimmiten saman verran kuin normaali terapiakäynti. Sopivaa terapeuttia voi etsiä Minduu-palvelun kautta.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, edellyttää terapian aloittaminen kohtuullista mielenterveyttä. Ihan pahimmassa ristiaallokossa terapiaa ei yleensä aloiteta. Pitkäaikainen terapia on henkisesti vaativa prosessi. Useissa tapauksissa pahimmat aallokot tasataan ennen terapian aloitusta lääkehoidolla, jotta voimavarat riittävät. Sopivan lääkityksen löytyminen voi myös ottaa oman aikansa.

Hankala alku

Minun matkani alkoi 9.10.2015. Silloin tapasin ensimmäisen kerran psykiatrian erikoislääkärin yksityisessä lääkärikeskuksessa. Kolmannella tapaamiskerralla 14.1.2016 teimme lääkärin kanssa B-lausunnon Kelan kuntoutuspsykoterapiahakemukseen. Yksityisen lääkärikeskuksen palveluista maksoin reilut 600 euroa. Se on iso raha minunlaiselleni pienituloiselle ihmiselle. Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa, voisi joku tähän todeta, mutta mikäli mielin terapiaan, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Yritin nimittäin päästä terapiaan jo aikaisemmin julkisen puolen mielenterveyspalvelujen kautta, mutta se osoittautui aika lailla mahdottomaksi tieksi.

Kolmesta (turhasta) terveyskeskuskäynnistä mieleeni on jäänyt erityisesti tapaaminen erään psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jotenkin se puolituntinen tapaaminen kääntyi lopulta siihen, että tämä lempeä nuori sairaanhoitaja kiitteli minua kostein silmin tuesta ja ”voimauttavista oivalluksista”. Okei, ajattelin, mutta minunhan tässä piti olla saamapuolella?

Toinen terveyskeskuksen ammattilainen antoi minulle lähinnä vain väsyneitä neuvoja tuoksukynttilöiden ja värien voimasta.

Kolmas totesi sitten suoraan, että olin liian terve. Toisaalta ihan kiva kuulla, mutta ei se vähentänyt yhtään sitä jatkuvaa ahdistavaa kuumaa puuroa rintakehässäni eikä tihentyviä hallitsemattomia mielialanvaihteluitani.

Ymmärrän toki mitä tämä kolmas tarkoitti: Pääkaupunkiseudun julkisen puolen mielenterveyspalvelut ovat aika tukossa, koska avun tarvitsijoita on niin paljon. Kaikille ei yksinkertaisesti riitä apua julkisen puolen palveluista. Etusijalla ovat vaikeimmassa tilanteessa olevat mielenterveysasiakkaat. Minä päädyin siis liian terveenä tapauksena hakemaan apua yksityiseltä puolelta.

Sen oikean kohtaaminen

Tapasin nykyisen terapeuttini ensimmäisen kerran 29.12.2015. Tunsin heti, että tähän ihmiseen voisin luottaa ja (ehkä) uskaltaisin kohdata pahimmat demonini hänen tuellaan. Virallistimme terapiasuhteemme ja sovimme, että alkaen 8.2.2016 tapaamme aina maanantaisin.

Onnekseni sain myös Kelalta myönteisen kuntoutustukipäätöksen. Kuntoutustuen määrä on 57,60 euroa per kerta. Minulle jää maksettavaksi 25,40 euroa per kerta.

Sari Kumpula
Latest posts by Sari Kumpula (see all)

LUE MYÖS:

Psykoterapian ABC: Sopivan psykoterapeutin ja psykoterapian valitseminen