Tähän kulminoituu oikeastaan koko minun elämäni, avunhuutoon. Sitä huutoa ei vaan kukaan kuullut, koska en sitä koskaan kyennyt ääneen ilmaisemaan ja opin sen peittämään. Miksi näin?
Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt, monesti vaan pelkäsin olevani hullu, tai vähintään jollain tapaa epänormaali. Minun lapsuuteni ei ollut turvallinen, joten en koskaan oppinut sitä, millaista on olla turvassa, mutta opin taidon jonka tuolloin kuvittelin oikeaksi, mutta se oli vain selviytymiskeino. Opin miellyttämään kaikkia, olemaan joustava ja mukava. Opin mukailemaan ympäristöä, etten vaan olisi vaivaksi. Ostin hyväksyntää omalla kustannuksellani ja maksoin siitä kovan hinnan, oman hyvinvointini. Elin elämääni varpaillani, pelkäsin. Unohdin itseni, elin muita varten. Pelko syntyi turvattomuudesta, joka ympäröi minua. Tämän vuoksi en koskaan pyytänyt apua, pelkäsin ja häpesin. Mitä minä sitten pelkäsin?
Pelkäsin sitä, etten kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä, pelkäsin mitä minulle voi tapahtua, olin aivan varma, että leimaudun ja menetän kaikki ystävät. Tämän kaiken takana oli turvattomuus. Koin ettei minulla ole ketään kenelle olisin voinut sanoa kuinka paljon pelkäsin. Oli minulla äiti ja on vieläkin, mutta äiti pelkäsi aivan yhtä paljon, jos ei vielä enemmän. Isä oli se ketä meillä pelättiin, ainakin viikonloppuisin, kun miestä väkevämpää meni kurkusta alas. En silti näe eläneeni mitään lasista lapsuutta, mutta en myöskään juuri mitään tuolta ajalta muista. Olen aina sanonut kasvaneeni ”herran pelossa”, nyt tiedän näin olleen.
En siis voinut tukea keneenkään, en edes äitiin. Jossain sisimmässäni vaistosin jo kovin pienenä, sen että olen yksin kaiken tämän kanssa. Yritin joskus puhua, mutta ei siihen aikaan ollut tapana juurikaan korvaa lotkauttaa, tuumattiin vaan, että höpö, höpö, ajattelet jotain mukavaa. Häpesin, en halunnut tuottaa vanhemmilleni pettymystä. En luottanut itseeni, pidin itseäni porukan huonoimpana, epäonnistujana. Tiesin kuitenkin, että kaikki ei ole kunnossa, ei voi olla, että elämä tuntuu tältä. Oli myös hyviä hetkiä, ne muistan vieläkin, kuinka nautin siitä, että kaikki tuntui olevan hyvin. Se vaan lisäsi uskoani siihen, että jonain päivänä minä tästä vielä nousen uuteen kukoistukseen.
Minussa kasvoi myös se toinen puoli, ärhäkkä kaikkeen puutuva. Minä kyllä osasin aukaista suuni jo nuorena, vähän liiankin kanssa. Minusta tuli kontrollifriikki. Olin tästä vuosikymmeniä äärettömän ylpeä, kaikella oli oma paikkansa, oli kyseessä sitten astiakaappi ja tai jääkaappi. Astiakaapista olisi voinut silmät kiinni ottaa juuri sen tietyn lasin, koska kaiken piti olla aina samassa paikassa. Mapista löytyi vuosien ajalta ihan mikä vaan kuitti mitä joku olisi kysynyt. Se oli minun turvaverkko, kaiken kontrollointi. Enkä nähnyt siinä mitään ”väärää”.
Ei minun lapsuuden aikaan puhuttu mielenterveysongelmista, nenän vartta pitkin katsottiin ja korkeintaan selän takana säälittiin, että kuin sekin on niin reppana. Siihen aikaan koulukuraattorin luona kävivät vaan ne joilla oli käytösongelmia ja terveydenhoitaja hoiti rokotukset ja mittaukset. Nyt on jo onneksi toisin, tai on ainakin hyvä alku.
Minä olisin tarvinnut turvallisen ympäristön, vahvan perheen ja ennen kaikkea äidin joka olisi pystynyt näkemään minun hädän. Syy ei missään tapauksessa ole hänen, sen enempää kuin isänikään. Heidän omat kortit olivat jo sellaiset, etteivät he minun kanssakaan muuhun pystyneet. Parhaansa tekivät, sen tiedon ja taidon mukaan mitä heillä oli. Tämä jatkuu sukupolvelta toiselle, ei ole muuta vaihtoehtoa, koska muutakaan ei osaa, ei ennen kuin itse tekee asialle jotain. Tästäkin syystä on tärkeää itse puuttua asiaan ja tällä tapaa katkaista jatkumo, mitä pikemmin sen parempi.
En tiennyt tai en halunnut tietää, että on olemassa apua, koska minulta puuttui itseluottamus, häpesin ja pelkäsin. Tästä syystä elin 50-vuotta kroonisessa pelossa. Sen kanssa oppii elämään, kun on pakko, mutta sellaista elämää kenenkään ei tänä päivänä tarvitse elää. Kukaan ei voi sanoa, mitä sinä saat tuntea tai saatko hakea apua. Kyse on vain sinusta itsestäsi, eikä se ole itsekkyyttä, se on rakkautta itseään kohtaan ja sen meistä jokainen on ansainnut. Mitä aiemmin on uskalias hakemaan apua, sitä pidempään saa elää hyvää elämää. Kannattaako sellaisesta kieltäytyä? Ei minun mielestä. Se mitä minussa on vuoden aikana tapahtunut ja sillä mitä olen saanut, on niin suuri merkitys nykyisessä elämässä, etten mistään hinnasta siitä luopuisi. Mikään ei ole muuttunut ja silti kaikki on muuttunut. Meistä jokainen voi tehdä tämän muutoksen, itsensä vuoksi, olemalla esimerkkinä kanssa kulkijoille ja ennen muuta lapsillemme.
Puhumattomuus ja salailu ovat tänä päivänäkin suuri ongelma, asioista ei uskalleta puhua, ei omalta kohdalta, mutta ei myöskään oman jälkikasvun kohdalla. Hävetään, luullaan että on epäonnistuttu, mitä ne sukulaisetkin sanoo. Liian helposti ajatellaan, että ei kukaan kuitenkaan osaa auttaa ja kaiken lisäksi se maksaa. Aina löytyy joku joka osaa auttaa ja maksutontakin apua on saatavilla. Silloin, kun sain tukea ja rohkeutta avoimesti kertoa omasta tilanteestani ensimmäisen kerran, sain vastaanoton, jota en olisi osannut kuvitella. Se tukivyöry, kannustus ja empatia olivat huikeaa. Eivät ihmiset ole pahoja, eikä minun eteen ole vielä tullut tilannetta, jossa olisin tullut millään tapaa torjutuksi oman tilanteeni vuoksi. Tämä(kin) pelko osoittautui siis turhaksi.
Kohtaamalla oman heikkouden, näytämme sen mitä aidosti olemme, ei meistä kukaan ole supersankari, me olemme ihmisiä, haavoittuvia ja tuntevia. Heikkouden kohtaaminen on meidän suurin voimavaramme, kieltämällä sen tuhoamme itsemme pala palalta. Sen kohtaaminen antaa meille terveet rajat.
Kaikki lähtee aina itsestä, mutta taustalla on tuki joka antaa tähän voimia. Minun tuki on ollut avomieheni, eikä hän ole tehnyt mitään poppakonsteja, vaan on omalla olemuksellaan tuonut minulle sen turvan, että olen uskaltautunut kohtaamaan itseni. Tämä tuki ja turva voi olla yhtälailla hyvä ystävä, mutta näiden ihmisten tehtävä ei ole olla terapeutteja. Usein he eivät edes tiedä olevansa tukena ja turvana, heissä vaan on sitä jotain.
Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta aikainen lintu madon nappaa.
–Minna
- Haikeat jäähyväiset - 29.3.2017
- Minä ja terapeutti - 17.1.2017
- Muutos – mahdollisuus vai mahdottomuus - 23.11.2016