Selityksiä ja neuvoja – pata kattilaa soimaa

Selityksiä ja neuvoja – pata kattilaa soimaa

”Minä ajattelen olevani ns. helppo terapoitava sen vuoksi, että olen ollut hyvin vastaanottavainen, en juurikaan ole laittanut hanttiin”… ”Minä kiltisti myöntelin ja tein ajatustyötä 24/7, kun jotain asiaa oli määrä miettiä. Monesti tätä vauhtia on taivasteltu ja minä tietysti koin ylpeää onnistumista. Minulla oli kiire ”parantua”. Vaan eihän se niin mene, kaikki aikanaan, kaikki aikanaan.”

Miksi? Tuo kysymys on ollut takaraivossa vuosikymmeniä. Olenhan aina aavistanut, että kaikki ei ole kohdallaan. Siksi kait tuo kysymyskin niin kovasti minut oli vallannut? Mystisyydenverhon alettua avautua alkoi omalle käytökselleni löytyä selityksiä. Haluan korostaa sitä, että kyseessä on todellakin selitykset eikä syyt.

Minä ajattelen olevani ns. helppo terapoitava sen vuoksi, että olen ollut hyvin vastaanottavainen, en juurikaan ole laittanut hanttiin. Minä imin itseeni kaiken ja tunsin kuinka oivallukset ja tiedon tulva veivät minut mukanaan. Minä kiltisti myöntelin ja tein ajatustyötä 24/7, kun jotain asiaa oli määrä miettiä. Monesti tätä vauhtia on taivasteltu ja minä tietysti koin ylpeää onnistumista. Minulla oli kiire ”parantua”. Vaan eihän se niin mene, kaikki aikanaan, kaikki aikanaan.

Terapiahuuma vei mukanaan

Luin lukemasta päästyäni ja kuuntelin Webinaareja. Hyviä asioita, mutta en osannut suhteuttaa niitä itseeni.

Minä siis otin kaiken avosylin vastaan. En tehnyt mitään (isoja) päätöksiä kysymättä terapeutilta, tarvitsin hänen hyväksyntänsä valintoihini. Takerruin häneen ja hänen sanomiseensa takiaisen lailla. Sitten aloin ahmimaan tietoa kirjoista. Luin lukemasta päästyäni ja kuuntelin Webinaareja. Hyviä asioita, mutta en osannut suhteuttaa niitä itseeni. Ostin kirjoja omaksi, jotta voin alleviivata niitä. Monen monta kertaa huomasin huokaisevani syvään, jossain kirjan kohtaa ”niin tämä selittää kaiken” ja voi sitä helpotusta, nyt kaikki oli päivänselvää. Tai niin minä kuvittelin.

Totuus oli kuitenkin se, että menin sen kaiken taakse enkä muistanut hoitaa itseäni. Hain vain selityksiä, mutta en nähnyt enää itseäni, enkä ketään muutakaan, jotka olivat lähelläni. Koen olleeni jo vuosia itsekäs, tuolloin minua hallitsi pelko, en kyennyt vaikka kuinka olisin halunnut. Nyt minut valtasi ”terapiahuuma”. Minulla oli suuria haaveita, halusin kirjoittaa kirjan, halusin ruveta auttamaan muita, minä paloin halusta tuoda tätä ilosanomaa muille. Mieli muuttui viikoittain, jos ei päivittäin, haluan tätä, en haluakaan, vai haluanko kumminkin. En tuntunut hallitsevani enää itseäni, en osannut ottaa vastuuta. Selityksiäkö? Niitä, mutta kaikelle löytyy selitys, mutta nyt se ei enää tarkoita vastuun laistamista.

Olin omassa terapiakuplassani, josta käsin kuvittelin tekeväni kaikkea hyvää.

Aloin kertomaan avoimesti siitä, kuinka paljon minun elämäni oli muuttunut. Kuinka minusta oli tullut vahvempi kuin koskaan ja kuinka kaikki on nyt niin hyvin, minä hurahdin muutoksen tuomaan olotilaan. Olin omassa terapiakuplassani, josta käsin kuvittelin tekeväni kaikkea hyvää. Päätin perustaa Facebookiin sivun ihan tätä hyvän levittämistä varten. Säälin kavereitani sen verran, etten tukkisi omaa seinää oivalluksillani ja elämän viisauksillani, joten syntyi Aatosten virtaa. Sivu on edelleen olemassa, mutta sen päivittämisestä on tullut satunnaista.

Minussa syttyy ”asiantuntija”

Kuvittelin tietäväni. Joka kerta terapiassa putosin takaisin maan pinnalle

Olin niin omassa maailmassani, etten huomannut kaatavani asioita läheisteni päälle, jotka näkivät asiat omalla tavallaan. Terapiassa kävin kuitenkin minä, eikä kukaan läheisistäni. Minä vaan sumutorven lailla huusin omaa tilaani ja sitä kuinka kaikki on nyt niin selvää. Ettekö te ymmärrä? Elämänne voi muuttua, kun vaan lähdette tutkimaan itseänne! Minä olisin voinut kantaa t-paitaa, jossa sanotaan ”Annetaan asiantuntijalausuntoja ja puututaan kaikkeen!” Olin huumaantunut löydettyäni selityksiä omalle käytökselleni ja tunteilleni. Sain ikään kuin diagnoosin, jonka tuoma helpotus sokaisi minut täysin. Minä annoin kuulua, koko olemuksellani. Silti olin täysi raakile ja olen sen vuoksi tahtomattani tuottanut pahaa mieltä. Kuvittelin tietäväni. Joka kerta terapiassa putosin takaisin maan pinnalle: ”Kyllä Minna, tuo on ihan totta mitä sanot, mutta…”

Todellisuuden kohtaaminen

Voin kuvitella käytökseni ärsyttäneen läheisiäni, joille en antanut mahdollisuutta muuhun, kuin kuunteluun. Tästä kannan suunnatonta syyllisyyttä, kuka ties lopunikääni. Tämä on taas se kohta, jossa jo sitä niin tutuksi tullutta armollisuutta itseäni kohtaan tarvitsen. Se vaan on yhtä vaikeaa, kun Portugalin voittaa jalkapallon EM-kilpailuissa normi peliajalla, jatkoaikoja tarvitsevat mestaritkin, miksen minäkin.

Nyt koska tästä ajasta alkaa olla aikaa, näen asiat eri valossa.

Tässä vaiheessa olin osa terapiaa, en vain käynyt siellä kahdesti viikossa, vaan elin siinä. Olen kuitenkin ymmärtänyt tämä(kin) kuuluvan asiaan. Nyt koska tästä ajasta alkaa olla aikaa, näen asiat eri valossa. On hämmentävää lukea omia kirjoituksia tai katsoa elettyä elämää taaksepäin ja huomata, kuinka ”häiriöinen” on ollut koko ikänsä. Itse sanoisin olleeni sairas, mutta terapeuttini ilmaisi asian armollisemmin, ”häiriöinen” ja kuulostaahan se paremmalta. Vai kuulostaako? Olkoon nyt ”häiriöinen” niin kauan, kun mieleen mahdollisesti pullahtaa toinen sana.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Psykoterapeutin kommentti

Psykoterapiassa voi tulla vastaan sudenkuoppia ja yllättäviäkin haasteita. Joskus terapiaan voi hullaantua, kokea löytäneensä jotain maagisen hienoa. Uusi näkökulma tuntuu mullistavalta ja terapeutti ennenkuulumattoman viisaalta ja kaikin puolin täydelliseltä. Jalat irtoavat maasta.

Jos kuitenkin kosketus siihen, mitä itsessä ja ympärillä todellisuudessa tapahtuu on heikkoa eli ollaan ”kuplassa” ei kyseessä ole kestävän psyykkisen tasapainon löytyminen. Psykoterapiassa kuten muissakin asioissa: jos jokin tuntuu täydellisen hyvältä ja pelkästään hyvältä, ei sitä todennäköisesti näe kokonaisuudessaan.

Onnistuneen psykoterapian määränpää ei ole hyvän olon kupla, vaan tukeva elo maan pinnalla.

Helena Service

Psykoterapian erikoispsykologi, Minduu

Lue myös

Minduu.fi – Psykoterapian ABC:
Psykoterapiaan hakeutuminen käytännössä

Tunnelukot haittaavat elämää

Tunnelukot haittaavat elämää

Aika moni meistä varmaan tunnistaa sellaisen tilanteen, missä huomaa toimivansa tavalla, jonka TIETÄÄ huonoksi, mutta ei oikeastaan VOI sille mitään. Minulle tuo on ollut hyvin tavallinen kokemus ihmissuhteissani. Pahimmillaan olen kokenut ihmissuhteet niin haastaviksi ja turhauttaviksi, että olen jopa tietoisesti niitä vältellyt.

Varsinkin parisuhteet ovat olleet minulle vaikeita ja ne ovat yleensä päättyneet varsin ikävällä tavalla. Näistä kokemuksista johtuen, olin pitkään yksin. Ajattelin, että minun on parempi olla yksin, etten kelpaa kumppaniksi kenellekään. Mielestäni parisuhde nosti minussa pintaan kaikkein huonoimmat puoleni enkä halunnut enää kokea pettymyksiä.

Vuosien yksinolon jälkeen kohtasin nykyisen elämänkumppanini. Ensimmäistä kertaa tunsin aidosti, että tämän ihmisen kanssa haluan viettää loppuelämäni. Rakkaus on ihana asia, mutta minussa se herättää myös paljon pelkoa: mitä jos mokaan taas?

Terapiassani on tähän mennessä käytetty erityisesti skeematerapian menetelmiä. Skeematerapia on tunnelukkojen avaamiseen kehitetty terapiamuoto.

Omat syyni hakeutua terapiaan olivat moninaiset. Yksi keskeisimmistä syistä on haluni muuttaa ongelmallisia, jo lapsena opittuja käytös- ja reagointimallejani, tunnelukkoja, jotka ovat vaikeuttaneet ihmissuhteitani aikuisena.

Tunnelukkoni TOP 5

”Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan.” Ote kirjasta Tunne lukkosi – vapaudu tunteiden vallasta.

Terapiassani on tähän mennessä käytetty erityisesti skeematerapian menetelmiä. Skeematerapia on tunnelukkojen avaamiseen kehitetty terapiamuoto. Tein vastaanotolla tunnelukkotestin, jonka tarkoitus on auttaa tunnistamaan omat tunnelukot. Testi löytyy kirjasta ja suppeampi versio netistä.

Tulokset eivät ole mitään kiveen kirjoitettuja: tunnelukot saattavat vaihdella elämäntilanteen mukaan. Olen toistanut testin pariin kertaan kevään aikana ja huomannut, että seuraavat viisi tunnelukkoa nousevat aina vahvimmin esiin.

Tunnelukko Voimakkuus
Pessimistisyys erittäin vahva
Alistuminen vahva
Epäonnistuminen vahva
Vaativuus vahva
Tunnevaje vahva

Mitä haittaa pessimistisyydestä muka on? No, elämä voisi olla kevyempää.

On kiusallista myöntää olevansa pessimisti, koska sen vastakohtaa optimismia arvostetaan niin paljon. Optimisti kuulemma pärjää paremmin elämässä, saavuttaa helpommin tavoitteitaan ja niin edelleen. Ihan kauhean mielelläni sanoisin olevani ennemmin realisti, joka näkee asioiden nurjatkin puolet. Mitä haittaa pessimistisyydestä muka on? No, elämä voisi olla kevyempää. Pessimistisyyden vallassa on kuin olisi ylimääräiset painot mielessä ja sielussa. Kulkisi jatkuvasti märissä vaatteissa, liian pienet kengät jalassa.

Eipä tuo alistuminen myöskään ole kovin mairitteleva tunnelukko. Siitä tulee mieleen heikkous, ja sitä minun on vaikea sietää itsessäni. Onkohan testituloksissa sattunut virhe, ajattelin? Kun luin kyseisen tunnelukon kuvausta, tajusin paremmin mistä tuo alistuminen kumpuaa: tukahdutetuista tunteista, erityisesti vihasta. Minun on aina ollut vaikea ilmaista suuttumusta tai vihaa. Kokemukseni on, että näiden tunteiden näyttäminen johtaa hylkäämiseen enkä siedä sitäkään kovin hyvin. Niinpä patoan sen sisääni, alistun. Minä en ymmärrä miten vihaa tai suuttumusta voi ilmaista turvallisesti?

Epäonnistuminen? No kyllä! En oikein osaa antaa arvoa omille saavutuksilleni (mitkä saavutukset?) ja välttelen mahdollista menestystä epäonnistumisen pelossa. Työurallani (mikä työura?) se on erityisesti näkynyt. Työhön sitoutuminen on ollut vaikeaa ja ainahan minulta puuttuu jokin ominaisuus tai taito, jota vaaditaan. Tosin en tarvitse ketään ulkopuolista vaatimaan, koska vaativuutta minulta löytyy runsain mitoin ihan omasta takaa. Olen oikein mestari siinä.

Onko todella niin, että sisimmässäni uskon, ettei kukaan oikeasti voi minua rakastaa?

Tunnelukoistani eniten surettaa tunnevaje. Onko todella niin, että sisimmässäni uskon, ettei kukaan oikeasti voi minua rakastaa? Vaikka minulla on hyvä suhde ja rakastava kumppani? Luulen, että tunnevaje kumpuaa ymmärretyksi ja kuunnelluksi tulemisen tarpeestani. Pohjattomasta hellyyden ja läheisyyden kaipuustani.

Lukkosulaa

Tunnelukot ovat siis lapsuudessa opittuja käytös- ja reagointimalleja, jotka eivät enää aikuisena palvele tarkoitustaan. Tiedostan oikein hyvin, että tunnelukoista on minulle enimmäkseen vain haittaa. Johonkin niitä kuitenkin edelleen tarvitsen, koska niistä luopuminen on niin hankalaa? Tunnelukot ovat kai myös eräänlaisia suojamekanismeja.

Skeematerapian yhtenä menetelmänä voidaan käsitellä esimerkiksi traumaattisia muistoja eläytymällä niihin uudelleen. Mielikuvissa palataan ikävään tilanteeseen ja läpieletään se yhdessä terapeutin kanssa, joka toimii tilanteessa vastuullisena aikuisena.

Tällä terapiamatkallani, joudun kohtaamaan asioita, jotka ovat edistäneet tunnelukkojeni syntymistä.

Olen läpielänyt terapeuttini kanssa yhden tällaisen kokemuksen. Se oli vaikeaa, surullista ja ahdistavaa, ja se nosti pintaan kipeitä tunteita ja ajatuksia. Se laukaisi prosessin, joka jatkuu edelleen. Tällä terapiamatkallani, joudun kohtaamaan asioita, jotka ovat edistäneet tunnelukkojeni syntymistä. Niiden tiedostaminen on jo iso askel. Niistä vapautuminen vaatii vielä työtä. Todennäköisesti se työ kuitenkin kannattaa.

Sari Kumpula

Lue myös

Minduu.fi – Psykoterapian ABC:
Psykoterapiaan hakeutuminen käytännössä

Paranemisen palo

Paranemisen palo

Alku oli siis kaikella tapaa haastavaa. En tiennyt mitä odottaa. Epäilin etten osaa sanoa mitään. Mitä minulta odotetaan? Pitääkö minun tehdä jotain kotiläksyjä? Mitä hän minusta ajattelee? Olenko minä tarpeeksi ”sekaisin” tai liian ”sekaisin” tähän terapiaan?

Nyt on tarkoitus palata sinne vuoden takaiseen aikaan, terapian alkuun. Äkkiseltään tuntuu, että muistanko mitään siitä(kään) ajasta, mutta katsotaan mitä alkaa syntymään.

Ensimmäinen ajatus terapeutin nähdessäni oli ja oli itse asiassa vielä monen monta kertaa, että tunnenko minä hänet. Aivot raksuttivat jonnekin hamaan nuoruuteen, jonne yritin häntä yhdistää. Tunne oli kiusallinen ja se varmasti alkuun vaikutti luottamuksen syntyyn. Muistan istuneeni tuolissa ja takaraivossa jyskyttävä ajatus etsii yhteyttä. Paljastettakoon tässä vaiheessa, etten koskaan löytänyt tällaista yhteyttä ja nyt se ”pelko” on jo taakse jäänyttä elämää.

Mitä olisin sitten tehnyt jos tämä yhteys olisikin minun mielessä löytynyt. En tiedä, eikä minun sitä tarvitse edes pohtia. Meillä on hyvä hoitosuhde, johon olen tyytyväinen. Lukuun ottamatta niitä kertoja, kun hän minua ärsyttää, se onneksi kuuluu asiaan. Kaikenlaiset tunteet nousevat pintaan.

Mietin myös sitä, että mitä tapahtuu, jos näemme vaikka kaupassa.

Mietin myös sitä, että mitä tapahtuu, jos näemme vaikka kaupassa. Luonko katseeni alas, alan räplätä puhelinta tai vaihdan toiselle puolen katua. Mitään näistä en tehnyt, kun se kerta tuli. Seurasin aikani sivusta ja kun hän ohitti minut, tervehdimme hymyillen. Puhuimme tästä tapaamisesta jälkikäteen ja kerroin, että minuun teki vaikutuksen, sen että hän oli juuri saman oloinen, kun olin häneen tottunut. Hän ikään kuin tuli ihan tavalliseksi ihmiseksi minun silmissä.

Alku oli siis kaikella tapaa haastavaa. En tiennyt mitä odottaa. Epäilin etten osaa sanoa mitään. Mitä minulta odotetaan? Pitääkö minun tehdä jotain kotiläksyjä? Mitä hän minusta ajattelee? Olenko minä tarpeeksi ”sekaisin” tai liian ”sekaisin” tähän terapiaan? Teenkö jotain palikkatehtäviä? Miljoona kysymystä pyöri päässä ja jokaiseen niihin on tullut vastaus aikanaan. Eteenpäin minua vei koko ajan ns. paranemisen palo, uskoin siihen, että vaikka mitä tulee vastaan, niin minun on se nyt kohdattava ja sitähän on tullut, mutta se on sitten oma tarinansa.

Sekin hetki tuli, kun odotushuoneessa istuessani tuli mieleen ajatus, ettei tästä ole mitään hyötyä, aikaa ja rahaa menee vaan hukkaan.

Sekin hetki tuli, kun odotushuoneessa istuessani tuli mieleen ajatus, ettei tästä ole mitään hyötyä, aikaa ja rahaa menee vaan hukkaan. Olin tässä kohtaa jo oppinut sanomaan aika hyvin sen mitä mieleen tulee ja sanoin sen sitten terapeutille. Jos nyt tulkitsen hänen yleensä hyvinkin neutraalia suhtautumista, siis sitä, ettei hän lähde mukaan minun maailmaan, voisin väittää pienen kauhunsekaisen välähdyksen hänen silmissään. Niinpä hän kysyi, että olenko oikeasti sitä mieltä, että lopettaisin? Olin ja en, mutta enhän minä ole lopettanut. Tämäkin tunne oli vaan tunnettava. Tunteita onkin sittemmin tullut paljon.

Puhuminen oli aluksi erittäin hankalaa, en vaan saanut sanoja ulos. Aivan kuin joku olisi pitänyt niistä sisälläni kiinni, olipa siitäkin puhetta, josko minulla olisi nuorena ollut mutismia, mutta ei ole. Minä vaan olin sanaton, niin paljon olin sisälleni kätkenyt. Avuksi tuli kirjoittaminen.

Puhuminen oli aluksi erittäin hankalaa, en vaan saanut sanoja ulos.

Aloin kotona kirjoittaa ajatuksiani vihkoon, ei niissä mitään suuria juonteenkäänteitä ollut, eikä niistä mitään romaania koskaan saisi, mutta minua se auttoi. Paperille sain sen, mikä ei suusta ulos tullut. Alkuun päästyäni aloin pitämään anonyymiä blogia, jonne sitten kerroin omaa tarinaani. Blogin ja vihkon asiat olivat tietenkin minun ajatuksia, mutta vihkoon kirjoitin sellaista mitä en halunnut julkisuuteen, en edes anonyyminä. Tällä tapaa ne tukivat toisiaan.

Pitkän aikaa aina terapian alkuun luin blogini ja siitä pääsimme asian ytimeen. Se oli minulle silta vaikeaan puhumiseen. Ajan kanssa huomasin, etten enää tarvinnut blogia, vaikka se olikin aina paperiversiona mukanani. Puhumisesta oli tullut luontevaa, vaikka se olikin rönsyilevää ja on sitä usein vieläkin. Niin paljon asiaa ja ajatuksia ja niin vähän aikaa. Vai olisiko sittenkin niin, että minä ihan liikaa pohdin ja takerrun epäoleelliseen? Luultavasti niin.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue myös

Minduu.fi – Psykoterapian ABC:
Psykoterapiaan hakeutuminen käytännössä

Terapian alkutaipaleelta

Terapian alkutaipaleelta

Edellisessä blogissani kerroin terapiaan hakeutumisesta ja hyvän terapeutin löytämisestä. Jatkan nyt aluksi tarinani kertomista takautuvasti, koska aloitin terapian jo helmikuussa. Tähän päivään mennessä, terapiassani on mielestäni vasta raapaistu pintaa. Mutta pinta kuluu pikkuhiljaa ja lopulta paljastuu se ydin, josta käsin eheytyminen on mahdollista. Siihen tarvitsen uskallusta ja riittävän lujan luottamussuhteen terapeuttiini. Luottamuksen lujittuminen ottaa oman aikansa, mutta on jo hyvällä tolalla.

Terapian alkutaipaleelta

Ensimmäiselle varsinaiselle terapiakäynnille menin jäykkänä ja asiallisena. Tietoisesti en odottanut enkä toivonut mitään. Jossain tiedostamattoman, torjutun tasolla, odotin valtavasti kaikkea hyvää ja kivaa tapahtuvaksi, kuten lapsi odottaa. Mutta kokemukseni mukaan, joutuu se lapsi liian usein pettymään. Parempi on siis vetää suojaava haarniska päälle ja olla turhaa intoilematta.

Hieman kyynisenä ja ylimielisenä ajattelin myös, että hohhoijaa, nyt sitä aletaan taas jauhaa niistä samoista asioista uudelleen. Johan minä olen käynyt kaiken läpi? (Nuorempana, 20 vuotta sitten!, kävin läpi pitkän analyyttisen psykoterapian. Muistan, että terapiakerroilla vain puhuttiin ja puhuttiin, pääasiassa lapsuudestani.)

Ahdistus – mene pois!

Millaisia keinoja sinulla on ahdistuksen lievittämiseen, terapeuttini kysyi ensimmäisessä tapaamisessa. Siis mitä? Vau! Emme siis aloittaneetkaan siitä, että kertoisin juurta jaksain kaikista kokemista ikävistä asioista, joiden uskon olevan ahdistukseni ja masennukseni taustalla. Lähdettiinkin liikkeelle niin sanotusti positiivisen kautta, tutkaillen tämänhetkisiä selviytymiskeinojani ja voimavarojani. Pystyin nimeämään ainakin yhden käyttämäni ahdistusta helpottavan keinon: hengittäminen.

Siis mitä? Vau! Emme siis aloittaneetkaan siitä, että kertoisin juurta jaksain kaikista kokemista ikävistä asioista, joiden uskon olevan ahdistukseni ja masennukseni taustalla.

Ahdistuksen vallassa pää on täynnä kaikenlaisia sekavia ja häiritseviä ajatuksia. Mieli väpättää ja sisäinen puhe jäkättää erilaisia kauhuskenaarioita. Fyysisesti tuntuu kuin kurkku salpautuisi ja rintakehä puristuisi kasaan. Suussa maistuu rauta. Itkettää. Ei tunnu hyvältä olla paikoillaan, mutta ei kykene myöskään toimimaan.

Jos ahdistuskohtaus ei ole ehtinyt liian pitkälle, kokeilen tällaista:

  1. Keskityn syvään hengittämiseen. Vedän rauhassa ilmaa sisään ja vapautan sen pitkällä uloshengityksellä.
  2. Muutaman syvähengityksen jälkeen siirryn mielikuvissani johonkin rauhoittavaan maisemaan. Minulla se on yleensä joko upea merenranta tai hämyinen metsä.
  3. Jatkan syvään hengittämistä ja oleskelen mielenmaisemassani.

Aikaa tähän kuluu ehkä viisi minuuttia. Ja uskokaa pois, joskus tämä jopa toimii…

En ole käynyt Mindfulness-kursseja, mutta edellä mainittu oma mielenrauhoittamiskonstini on juuri sitä tietoisen läsnäolon harjoittamista, josta Mindfulnessissa käsittääkseni on kyse. Mindfulness on nyt in ja kaiketi siitä on apua, koska se on niin suosittua?

Suorituspaineita

Toisella tapaamiskerralla jatkoimme pohdiskelua ahdistusta lievittävistä asioista, joita minun kannattaisi ehkä kokeilla. Liikunnan kohdalla tunsin piston sydämessäni. En ole koskaan ollut mikään innokas liikuntaharrastaja. Tiedän varsin hyvin, että liikunnan säännöllinen harrastaminen lievittää tutkitusti ahdistusta ja masennusta. Tuo säännöllisyys vaan tuntuu minusta lähinnä vapaudenriistolta ja johtaa kohdallani helposti suorittamiseen, joka johtaa puolestaan ahdistukseen… Inhoan kuntosaliohjelmia ja ohjattuja ryhmäliikuntatunteja. Mieluummin liikun omaehtoisesti verkkaiseen tahtiin kävellen, pyöräillen tai uiden.

Liikunnan hyödyt terveydelle ovat aika kiistattomat. Vanhetessa paine liikunnan lisäämiseen kasvaa. Miten pystyisin säilyttämään liikkumisessa rentouden ja pakottomuuden ja silti harrastaa sitä riittävästi? Onko se edes mahdollista?

Terapeuttini antoi myös listan vinkkejä tietoisen läsnäolon harjoittamiseen. Se lista on ollut laukussani siitä lähtien. En ole vilkaissut sitä kertaakaan. Olen kuitenkin hyvin tietoinen siitä listasta. Se huutelee laukun pohjalta aika ajoin: kyllä sinun täytyy nyt ottaa minut esiin ja alkaa kokeilla tarjoamiani vinkkejä! No ei täydy, koska pelkään, että alan suorittaa sitä saamarin listaa! Vaikutus on silloin täysin päinvastainen kuin olisi tarkoitus eli rauhoittumisen sijaan ahdistun.

Olen tehnyt tietoisesti töitä sen eteen, että vain nauttisin asioiden tekemisestä, ilman suorituspaineita.

Olen tehnyt tietoisesti töitä sen eteen, että vain nauttisin asioiden tekemisestä, ilman suorituspaineita. Suorittaminen tuntuu kuitenkin edelleen olevan minulle jonkinlainen selviytymiskeino. En ole todellakaan ollut aina suorittaja ja olen alkanut pohtia, onko suorittaminen minun itseni luoma ”rangaistus” menneisyyteni laiskuudesta ja saamattomuudesta, joista itseäni syytän?

Mitä jos suoritan tätä terapiaakin?

Mielen voimaa ja voimattomuutta

On se jännää, miten itselleen pystyy aina vain luomaan erilaisia pelkoja, esteitä ja kummallisia käytösmalleja. Ikään kuin niitä ei olisi jo riittävästi perintönä lapsuudesta tai traumaattisista kokemuksista? Ehei, sitä pitää kehitellä vielä itse lisää kaikenlaista hankalaa. Siinä oma mieli on taitava: ajatusten voimalla saa luotua vaikka minkälaisia mielensolmuja.

Yhtä lailla mielensä avulla pystyy varmasti luomaan myös tasapainoa ja hyvää oloa. Miksi sitten en pyri siihen kaikin mahdollisin tavoin? Miksi en kokeilisi, vaikka vain yhtä asiaa siitä vinkkilistasta ja katsoisi, mitä tapahtuu?

Ehkä jonain päivänä teen niin.

-Sari

Sari Kumpula

http://mindfulness-sivut.fi/mita-on-mindfulness/

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mindfulness-harjoituksia-ilmaiseksi-verkossa-mielenterveysseuralta


 

Avun äärelle – Vahvakin murtuu

Avun äärelle – Vahvakin murtuu

Pääsy siihen pisteeseen, että olen konkreettisesti avun äärellä, on sekin oma tarinansa.

Siinä kohtaa kun tiedostin, etten tule tästä yksin selviämään hakeuduin työterveyteen. Minulla oli olemassa jo hyvä suhde työterveyslääkäriini ja hänelle oli helppo puhua, tai niin helppo kun se nyt siinä tilanteessa oli. Sain häneltä lähetteen paikkakuntamme mielenterveyspoliklinikalle.

Jäin odottamaan sieltä yhteydenottoa ja kun se aikanaan saapui, oli pettymys sanoinkuvaamaton. Viesti kaikessa lyhykäisyydessään oli se, etten kuulu heidän hoidon piirin. Samassa viestissä oli kahden terveyskeskuspsykologin yhteystiedot ja kehotus olemaan sinne yhteydessä. Tein työtä käskettyä ja niin minulla alkoi siellä hoitosuhde, joka kaikkiaan kesti nelisen kuukautta. Hoito oli maksutonta ja sinne oli helppo päästä.

Mitä jos joku minut siellä näkee? Voiko siihen ihmiseen luottaa? Pitääköhän hän minua ihan hulluna?

Olihan siinä kynnys ylitettävänä, minäkö psykologin pakeille? Mitä jos joku minut siellä näkee? Voiko siihen ihmiseen luottaa? Pitääköhän hän minua ihan hulluna? Uupumus ja suuri avuntarve vei voiton ja pääsin kynnyksen yli.

Tänä aikana psykologi vaihtui, niin että kävin kahden eri henkilön luona. Mieluusti olisin jatkanut ensimmäisen kanssa, mutta hänen siirryttyä toisiin tehtäviin, se oli mahdotonta. No pääsimme hyvään vauhtiin tämän uuden kanssa ja jopa niin pitkälle, että olimme molemmat sitä mieltä, että olen ”parantunut” ja työkykyinen. Niin jäin talvilomalle ja aikomuksena vuoden vaihduttua palata töihin. Toisin kävi.

Huomasin jouluna, etten millään muotoa ole kykenevä aloittamaan töitä viikon kuluttua. Oli sovittu, että voin palata psykologin luokse loman jälkeen. Siellä oli kuitenkin taas uusi ihminen ja hänen kanssa puhelimessa päädyimme siihen, että käännyn työterveyden puoleen. Sieltä laitettiin taas uusi lähete mielenterveyspoliklinikalle ja tällä kertaa tärppäsi ja pääsin heidän asiakkaaksi. Täällä sitten minun hoitavaksi lääkäriksi tuli psykiatri ja häneltä sain lähetteen psykoterapiaan.

Ei se ihan niin helposti kylläkään käynyt. Kävin siis nyt psykologin luona viikoittain polilla ja häneltä sitten kysyin psykoterapiasta ja nimenomaan sen mahdollista soveltuvuutta minulle. Hänen puoltavalla lausunnolla ja psykiatrin lähetteellä sitten etsin Kelan sivuilta terapeutin. Juurikin siitä nimilistasta arpomalla kolme ensimmäistä ja laitoin heille sähköpostia. Yksi ei koskaan vastannut, toinen kertoi olevansa ”kiinnostunut” ja kolmas halusi soittaa minulle. Tässä vaiheessa olin käynyt polilla noin kolme kuukautta.

Vaikka ensimmäinen kerta olikin lievästi sanottuna hankala, niin tiesin kyllä heti, ettei ketään muuta tarvitse enää etsiä, se on nyt tässä.

Puhelu teki minuun suuren ja lähtemättömän vaikutuksen. Nyt minulla oli siis nimi jonka voin Kelalle ilmoittaa. Varmuuden vuoksi halusin odottaa Kelan päätöksen ennen kuin tapasin terapeuttini ensimmäisen kerran. Vaikka ensimmäinen kerta olikin lievästi sanottuna hankala, niin tiesin kyllä heti, ettei ketään muuta tarvitse enää etsiä, se on nyt tässä. Hankala se oli ainoastaan siksi, että minä koin sen niin. Niin minä koin se vielä monina, monina kertoina. Nyt vuoden jälkeen tuo alkukankeus on enää kaukainen muisto.

Sitä en tiedä olisiko minulle kukaan missään vaiheessa psykoterapiaa ehdottanut, kun itse kerkesin ensin. Olin kuullut tästä terapiamuodosta ja eräs tuttava oli sen läpi käynyt ja oli erittäin tyytyväinen. Olin siinä vaiheessa valmis tekemään ja kokeilemaan mitä vaan, kunhan se kamala paha olo minussa helpottaisi.

Silti joka hetki vei kohti sitä parempaa huomista. Tässä vaiheessa en missään kohtaa ajatellut antavani periksi, vaan olin päättänyt hoitaa itseni kuntoon.

Olihan minulla mutkia matkassa, eikä asiaa yhtään helpottanut se, että yksin piti kaikki selvittää. Tuli viestiä etten kuulu sinne, vaan käsketään menemään tuonne, psykologit vaihtuivat, välillä olin jo ”terveen kirjoilla” ja sitten se valtava takapakki ja taas uusi hoitosuhde. Silti joka hetki vei kohti sitä parempaa huomista. Tässä vaiheessa en missään kohtaa ajatellut antavani periksi, vaan olin päättänyt hoitaa itseni kuntoon. Oli minulla toki valtavan hyvää tuuriakin, että kohdalle sattui heti sellainen psykoterapeutti jonka kanssa jo toista vuotta tätä yhteistä matkaa käydään.

Toivon kaikille rohkeutta hakea apua, ei ole mitään menetettävää, päinvastoin!

-Minna

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)


Lue myös Minnan 1. kirjoitus: Avunhuuto


 

Avunhuuto

Avunhuuto

Tähän kulminoituu oikeastaan koko minun elämäni, avunhuutoon. Sitä huutoa ei vaan kukaan kuullut, koska en sitä koskaan kyennyt ääneen ilmaisemaan ja opin sen peittämään. Miksi näin?

Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt, monesti vaan pelkäsin olevani hullu, tai vähintään jollain tapaa epänormaali. Minun lapsuuteni ei ollut turvallinen, joten en koskaan oppinut sitä, millaista on olla turvassa, mutta opin taidon jonka tuolloin kuvittelin oikeaksi, mutta se oli vain selviytymiskeino. Opin miellyttämään kaikkia, olemaan joustava ja mukava. Opin mukailemaan ympäristöä, etten vaan olisi vaivaksi. Ostin hyväksyntää omalla kustannuksellani ja maksoin siitä kovan hinnan, oman hyvinvointini. Elin elämääni varpaillani, pelkäsin. Unohdin itseni, elin muita varten.  Pelko syntyi turvattomuudesta, joka ympäröi minua. Tämän vuoksi en koskaan pyytänyt apua, pelkäsin ja häpesin. Mitä minä sitten pelkäsin?

Pelkäsin sitä, etten kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä, pelkäsin mitä minulle voi tapahtua, olin aivan varma, että leimaudun ja menetän kaikki ystävät. Tämän kaiken takana oli turvattomuus. Koin ettei minulla ole ketään kenelle olisin voinut sanoa kuinka paljon pelkäsin. Oli minulla äiti ja on vieläkin, mutta äiti pelkäsi aivan yhtä paljon, jos ei vielä enemmän. Isä oli se ketä meillä pelättiin, ainakin viikonloppuisin, kun miestä väkevämpää meni kurkusta alas. En silti näe eläneeni mitään lasista lapsuutta, mutta en myöskään juuri mitään tuolta ajalta muista. Olen aina sanonut kasvaneeni ”herran pelossa”, nyt tiedän näin olleen.

En siis voinut tukea keneenkään, en edes äitiin. Jossain sisimmässäni vaistosin jo kovin pienenä, sen että olen yksin kaiken tämän kanssa. Yritin joskus puhua, mutta ei siihen aikaan ollut tapana juurikaan korvaa lotkauttaa, tuumattiin vaan, että höpö, höpö, ajattelet jotain mukavaa.  Häpesin, en halunnut tuottaa vanhemmilleni pettymystä. En luottanut itseeni, pidin itseäni porukan huonoimpana, epäonnistujana. Tiesin kuitenkin, että kaikki ei ole kunnossa, ei voi olla, että elämä tuntuu tältä. Oli myös hyviä hetkiä, ne muistan vieläkin, kuinka nautin siitä, että kaikki tuntui olevan hyvin. Se vaan lisäsi uskoani siihen, että jonain päivänä minä tästä vielä nousen uuteen kukoistukseen.

Minussa kasvoi myös se toinen puoli, ärhäkkä kaikkeen puutuva. Minä kyllä osasin aukaista suuni jo nuorena, vähän liiankin kanssa. Minusta tuli kontrollifriikki. Olin tästä vuosikymmeniä äärettömän ylpeä, kaikella oli oma paikkansa, oli kyseessä sitten astiakaappi ja tai jääkaappi. Astiakaapista olisi voinut silmät kiinni ottaa juuri sen tietyn lasin, koska kaiken piti olla aina samassa paikassa. Mapista löytyi vuosien ajalta ihan mikä vaan kuitti mitä joku olisi kysynyt. Se oli minun turvaverkko, kaiken kontrollointi. Enkä nähnyt siinä mitään ”väärää”.

Ei minun lapsuuden aikaan puhuttu mielenterveysongelmista, nenän vartta pitkin katsottiin ja korkeintaan selän takana säälittiin, että kuin sekin on niin reppana. Siihen aikaan koulukuraattorin luona kävivät vaan ne joilla oli käytösongelmia ja terveydenhoitaja hoiti rokotukset ja mittaukset. Nyt on jo onneksi toisin, tai on ainakin hyvä alku.

Minä olisin tarvinnut turvallisen ympäristön, vahvan perheen ja ennen kaikkea äidin joka olisi pystynyt näkemään minun hädän. Syy ei missään tapauksessa ole hänen, sen enempää kuin isänikään. Heidän omat kortit olivat jo sellaiset, etteivät he minun kanssakaan muuhun pystyneet. Parhaansa tekivät, sen tiedon ja taidon mukaan mitä heillä oli. Tämä jatkuu sukupolvelta toiselle, ei ole muuta vaihtoehtoa, koska muutakaan ei osaa, ei ennen kuin itse tekee asialle jotain. Tästäkin syystä on tärkeää itse puuttua asiaan ja tällä tapaa katkaista jatkumo, mitä pikemmin sen parempi.

En tiennyt tai en halunnut tietää, että on olemassa apua, koska minulta puuttui itseluottamus, häpesin ja pelkäsin. Tästä syystä elin 50-vuotta kroonisessa pelossa. Sen kanssa oppii elämään, kun on pakko, mutta sellaista elämää kenenkään ei tänä päivänä tarvitse elää. Kukaan ei voi sanoa, mitä sinä saat tuntea tai saatko hakea apua. Kyse on vain sinusta itsestäsi, eikä se ole itsekkyyttä, se on rakkautta itseään kohtaan ja sen meistä jokainen on ansainnut. Mitä aiemmin on uskalias hakemaan apua, sitä pidempään saa elää hyvää elämää. Kannattaako sellaisesta kieltäytyä? Ei minun mielestä. Se mitä minussa on vuoden aikana tapahtunut ja sillä mitä olen saanut, on niin suuri merkitys nykyisessä elämässä, etten mistään hinnasta siitä luopuisi. Mikään ei ole muuttunut ja silti kaikki on muuttunut. Meistä jokainen voi tehdä tämän muutoksen, itsensä vuoksi, olemalla esimerkkinä kanssa kulkijoille ja ennen muuta lapsillemme.

Puhumattomuus ja salailu ovat tänä päivänäkin suuri ongelma, asioista ei uskalleta puhua, ei omalta kohdalta, mutta ei myöskään oman jälkikasvun kohdalla. Hävetään, luullaan että on epäonnistuttu, mitä ne sukulaisetkin sanoo. Liian helposti ajatellaan, että ei kukaan kuitenkaan osaa auttaa ja kaiken lisäksi se maksaa.  Aina löytyy joku joka osaa auttaa ja maksutontakin apua on saatavilla. Silloin, kun sain tukea ja rohkeutta avoimesti kertoa omasta tilanteestani ensimmäisen kerran, sain vastaanoton, jota en olisi osannut kuvitella. Se tukivyöry, kannustus ja empatia olivat huikeaa. Eivät ihmiset ole pahoja, eikä minun eteen ole vielä tullut tilannetta, jossa olisin tullut millään tapaa torjutuksi oman tilanteeni vuoksi. Tämä(kin) pelko osoittautui siis turhaksi.

Kohtaamalla oman heikkouden, näytämme sen mitä aidosti olemme, ei meistä kukaan ole supersankari, me olemme ihmisiä, haavoittuvia ja tuntevia. Heikkouden kohtaaminen on meidän suurin voimavaramme, kieltämällä sen tuhoamme itsemme pala palalta. Sen kohtaaminen antaa meille terveet rajat.

Kaikki lähtee aina itsestä, mutta taustalla on tuki joka antaa tähän voimia. Minun tuki on ollut avomieheni, eikä hän ole tehnyt mitään poppakonsteja, vaan on omalla olemuksellaan tuonut minulle sen turvan, että olen uskaltautunut kohtaamaan itseni. Tämä tuki ja turva voi olla yhtälailla hyvä ystävä, mutta näiden ihmisten tehtävä ei ole olla terapeutteja. Usein he eivät edes tiedä olevansa tukena ja turvana, heissä vaan on sitä jotain.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta aikainen lintu madon nappaa.

Minna

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)