Välitilinpäätös – puoli vuotta terapiassa: 5 asiaa, joiden koen muuttuneen

Välitilinpäätös – puoli vuotta terapiassa: 5 asiaa, joiden koen muuttuneen

Aika tasan tarkkaan puoli vuotta sitten, astuin ensimmäisen kerran sisään helsinkiläiseen terapiakeskukseen, istuin hetken kuluneella antiikkisohvalla, kunnes yksi valkoisista ovista avautui ja hauskannäköinen nainen huikkasi: ”Kumpula, ole hyvä!”

Tämän hauskannäköisen naisen kanssa olen sittemmin tavannut kerran viikossa, samaan aikaan, jo 25 kertaa. Jonkun mielestä se on todella monta kertaa. Jonkun mielestä se on vähän: mitä muutoksia voi muka tapahtua, jos ihan tarkkoja ollaan, 25 tunnissa, vähän reilussa vuorokaudessa elämästä?


”Perimmiltään etsin vastausta kysymykseen: kuka minä olen?”


Kerrataanpa aluksi lähtötilannettani: taustalla pitkäaikainen, toistuva masennus, aikuisiällä puhjennut ahdistuneisuushäiriö. Apua haen ongelmallisiksi kokemiini reagointi- ja käyttäytymismalleihin, jotka vaikeuttavat ihmissuhteitani. Perimmiltään etsin vastausta kysymykseen: kuka minä olen?

5 asiaa, joiden koen muuttuneen

1.) Itsetuntoni on vahvistunut. Parempi ymmärrys omista kyvyistä (ja myös rajoista) on selkeyttänyt minäkuvaani.

2.) Kiitollisuus ja myönteisyys ovat lisääntyneet. Näitä voi tietoisesti opetella! Myös hyväksyvämpi suhtautuminen itseäni kohtaan on tuonut olemiseen lisää rentoutta.

3.) Tunnelukkoni ovat löystyneet. Tietoisuus omista tunnelukoista ja niiden vaikutuksista on lisännyt itseymmärrystä. Terapiaistunnoissa skeematerapian keinoin tehdyt harjoitukset ovat puhdistaneet vanhaa tunnekuormaa.

4.) Merkittäviä oivalluksia siitä, miksi käyttäydyn ja reagoin tietyin, ongelmallisin tavoin. Tarjolle on tullut uusia, vaihtoehtoisia työkaluja ongelmallisten tilanteiden hallintaan ja jopa niiden välttämiseen.

5.) Ahdistuneisuus ja masennuskausien pelko ovat lievittyneet. Elämäntilanteeni on kohentunut tämän vuoden aikana. Se, yhdistettynä terapiaan ja sopivaan lääkitykseen, ovat vähentäneet ahdistusta. En enää oleta vaipuvani vääjäämättä seuraavaan masennusjaksoon.

Mitä seuraavaksi?

Olen tuetun terapiani puolivälissä. Terapeuttini mielestä olen edistynyt hurjasti. Siltä minustakin tuntuu (katsokaa ja ihailkaa tuota ylläolevaa viiden kohdan listaa!). Mitä siis seuraavaksi? Vai alkaisiko terapia osaltani riittää? Minähän pärjään jo loistavasti!

Malttia.

On hyvä ymmärtää ongelmiensa syitä ja seurauksia. On viisasta tietää, mitä ongelmatilanteissa kannattaisi tehdä. On mestarillista toimia käytännössä ymmärryksensä ja tietonsa pohjalta.


”Terapiaistunto on ikään kuin satama, jossa alus tankataan ja varustetaan matkan jatkumista varten. Satamien välissä matka etenee.”


Meidän kiireisessä ajassa tehokkuus on tavoite. Uusien ajattelu- ja toimintatapojen omaksuminen vaatii kuitenkin aikaa ja harjoittelua. Tosipaikan tullen on helppoa lipsahtaa toimimaan vanhoilla tutuilla tavoilla (hyvänen aika, niillähän olen ’selvinnyt’ koko ikäni!).

Kieltenopettajatuttavani kertoi, että nykyään monet ihmiset haluavat intensiivikursseja, jossa parissa viikonlopussa pitäisi oppia uusi kieli. Ei ole kärsivällisyyttä eikä aikaa, tai ei vain hyväksytä sitä, että todellinen kielitaito on pitkä ja työtä vaativa prosessi.

Niin on myös muutoksiin tähtäävä terapia. Terapiaistunto on ikään kuin satama, jossa alus tankataan ja varustetaan matkan jatkumista varten. Satamien välissä matka etenee. Henkilökohtainen terapiamatkani ei siis ole vain nuo 25 tuntia puolessa vuodessa vaan se on koko tämä kulunut puoli vuotta elämässäni.

Matka jatkukoon.

Sari Kumpula

 

Lue myös Sarin ensimmäinen kirjoitus

Matka alkakoon

Miettimisen tuska vai helpotus?

Miettimisen tuska vai helpotus?

Tarviiko sitä kaikkea niin pirusti miettiä? Loistava kysymys, jonka aina välillä kuulen. Olen vastannut ettei kaikkien tarvi, mutta minun tarvii. Sanotaan että aina on vaihtoehto. Minun vaihtoehto oli ”alkaa miettiä kaikkea niin pirusti”. Mitä tämän kaiken takaa löytyy? Paljon sellaista mikä ei aikanaan tullut pieneen mieleenikään.

Meillä jokaisella on asioita, menneitä ja olleita, jotka mielellään on lakaissut maton alle, mutta terapiassa sen maton altakin siivotaan.

Sieltä löytyy kaikkea sontaa ja sen jälkeen kaikki on pielessä, tämänkin olen kuullut. Kyllä, sitäkin sieltä löytyy, mutta sieltä löytyy myös paljon muuta. Tämä ns. sonta on puhtaasti (jos se voi puhdasta olla) vain sitä, että kohtaat itsesi. Meillä jokaisella on asioita, menneitä ja olleita, jotka mielellään on lakaissut maton alle, mutta terapiassa sen maton altakin siivotaan.

Hetken aikaa tosin voi tuntua siltä, että kaikki on pielessä, saattaa tulla menetyksiä ihmissuhteissa, syyllisyyttä, vihaa, halveksuntaa, pelkoa, häpeää, nöyryyttä, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sieltä ei tule enempää eikä vähempää, kuin se mitä minä oikeasti olen, se voi olla jopa pelottavaa. Sen kaiken takana on kuitenkin suuri helpotus, lupa lopultakin olla juuri sitä mitä aidoimmillaan on. Eikö silloin juuri asiat pidä selvittää? Mitä jos voinkin olla sellainen, kun oikeasti olen?

Muuttuuko ympäristö?

Oman asenteen muututtua, ympäristön pysyessä samanlaisena kohtaa jatkossa kaksi ehkä hyvinkin erilaista maailmaa.

Oman asenteen muututtua, ympäristön pysyessä samanlaisena kohtaa jatkossa kaksi ehkä hyvinkin erilaista maailmaa. Näiden kohtaamisessa on syytä muistaa kuka on muuttunut ja kuka ei. Se, että itse on muuttunut, ei tarkoita sitä, että kaikki muut olisivat väärässä. Tällöin ei myöskään voi osoittaa syyttävällä sormella ketään tai mitään, joka on jäänyt lähtöruutuun. Ketään ei voi viedä väkisin mukanaan, vaikka kuinka olisi kutkuttava ajatus siitä, että kaikki toimisi sen mukaan mikä itsestä olisi oikein. Se on vain oma näkemys, silloinkin kun sen takana on kasapäin samalla tavalla ajattelevia. Olemme vastuussa vain itsestämme. Ympäristö ei siis muutu.

Voiko asiat jatkua ennallaan?

Terapia muuttaa siellä kävijää, sehän sen perimmäinen tarkoitus lienee, tai sen vuoksi minä sinne ainakin menin. Parisuhde on oiva esimerkki siitä, miten terapia voi vaikuttaa. Ajatusmaailma ja näkemykset saavat uuden suunnan. Puoliso on edelleen siinä samassa lähtöruudussa, hän ei ole käynyt terapiassa, jossa hänen ajatusmaailmansa olisi muuttunut. Mikään ei estä hänen näkemyksensä muuttumista, mutta halu tähän(kin) pitää lähteä hänestä itsestään. Tällä en tarkoita sitä, että vain terapiassa käynyt olisi oikeassa ja puoliso väärässä. Hän eittämättä näkee jossain vaiheessa kumppaninsa muutoksen. Kyse on puhtaasti näkemyserosta. Näiden kohtaamiseen vaaditaan paljon, molemmilta. Lopputuloksen ratkaisee se, kuinka kukin tilanteeseen kykenee suhtautumaan. Se on kuitenkin varmaa, että myös läheisten käytös muuttuu, vaikka he eivät tietoisesti asian eteen mitään tekisikään. Vain aika näyttää mitä kenenkin kohdalla tapahtuu.

Uuden alku

Ei se tarkoita sitä, että se entinen olisi ollut pelkästään pahaa, se oli erilaista.

Muutosta tapahtuu kaikessa ja kaikkialla, myös sellaista joka ei saa hyppimään riemusta. Syy ei ole ollut terapiassa, ystävissä, vanhemmissa, puolisossa eikä työkavereissa, vaikka näitä on ollut heikolla hetkellä helppo syyttää. Ne paikat joissa syyllisiä etsitään ja tuomitaan, ovat jossain ihan muualla. Kaikki on minussa, se on osa minua, ei mitään ulkopuolista.

Kaiken sen jälkeen jota olen terapiassa kokenut, voin täydestä sydämestäni sanoa, että se on kannattanut. Entiseen ei ole paluuta, ei millään muotoa. Ei se tarkoita sitä, että se entinen olisi ollut pelkästään pahaa, se oli erilaista. Ne lähtökohdat joista se entinen on alkanut, eivät olleet parhaat mahdolliset, siksi siihen ei ole enää paluuta. Uuteen ja parempaan on aina mahdollisuus. Sanovat, että aika kultaa muistot. Varmasti, mutta itse olen sen kannalla, että sinne maton alle katsomalla saa pysyvämpää tulosta.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue myös

Asiantuntijan näkemys:
10 asiaa, jotka olet tehnyt lapsesi kanssa koko ajan oikein

Riippuvuutta vai rakkautta?

Riippuvuutta vai rakkautta?

Kuullessani terapeuttini kysymyksen ”tiedätkö mitä on läheisriippuvuus?” vastasin hieman empien ”tota, juu. Silloin ei mihinkään kykene yksin, vaan on toisessa kiinni.” Sain tehtäväksi netistä googlettaa ja tein työtä käskettyä. Löysinkin listan, jossa ”oireet” oli luetteloitu. Luin listan läpi, tulostin ja laitoin sivuun odottamaan seuraavaa terapiakertaa. En pystynyt muuhun, olin järkyttynyt.

Ei voi olla mahdollista

Minä, itsenäisen ihmisen perikuva, pärjäävä, omatoiminen ja kaikki asiat hoitava, olenko minä läheisriippuvainen?

Kysymyksen kuultuani olin osannut jo aavistaa, että minun tietoni ei taida olla ihan paikkaansa pitävä. Siksi järkytys oli niin suuri. Luottamus terapeuttiin oli suuri ja tiesin, ettei hän minulle mitään pajunköyttä syötä. Minun itse on asiat selvitettävä, valmiita vastauksia en häneltä saa. Vapisevin käsin sitten paperin esiin kaivoin ja aloimme käsitellä asiaa. Niin monta kohtaa oli kuin minusta kirjoitettu, minähän toimin juuri tuolla tapaa. Miten tämä voi olla mahdollista? Minä läheisriippuvainen? Minä, itsenäisen ihmisen perikuva, pärjäävä, omatoiminen ja kaikki asiat hoitava, olenko minä läheisriippuvainen? Nyt on jossain käynyt kyllä painovirhe paholainen.

Ei painovirhe, vaan totisinta totta

Kaiken takaa löytyikin ihminen jolla oli suunnaton tarve saada hyväksyntää.

Asiaa alettiin avaamaan ja mitä pidemmälle on edetty, sitä selvemmältä se tuntuu. Kyllä minä olen (ollut) läheisriippuvainen. Emme niinkään puhu läheisriippuvuudesta itsestään, vaan nimenomaan siitä, mikä siihen minun kohdallani on johtanut. Ei kukaan syntymästään sitä ole, vaikka luultavasti tästäkin jotain geeniperimää löytyy.

Kaiken takaa löytyikin ihminen jolla oli suunnaton tarve saada hyväksyntää. Olin aina pitänyt itseäni maailman vähiten itsekkäänä ihmisenä, enhän voinut olla sellainen, kun kaiken toisten puolesta olin valmis tekemään. Väärin, sillä käytöksellä nimenomaan itsekkäästi käänsin kaiken itseeni. Minä kun teen ja minä kun huomioin kaiken, niin olette te tavan toopeja, kun ette moista huomaa. Vieläkin tämän tiedostamisessa on haastetta. Minulla on tähän kyllä niin hyvä peili, että jos siitä en näe, niin sitten vika on oikeasti korvien välissä.

Mikä ihmeen läheisriippuvuus?

Se ei siis ollutkaan sitä, että jonkun on koko ajan oltava pitämässä kädestä kiinni. Se oli sitä, että on tarve pitää kaikki ohjakset omissa käsissä, kontrolloida kaikkia ja kaikkea. Tarve tehdä asiat toisten puolesta, tyrkyttää apuaan ja loukkaantua, jos sitä ei oteta vastaan, ajatella koko ajan muita ja syrjäyttää samalla itsensä. Suostuminen asioihin joita ei oikeastaan edes halua, loputon miellyttäminen. Läheisriippuvaiselta kysyttäessä mitä hänelle kuuluu, hän kertoo mitä miehelle, lapsille, koirille ja kanoille kuuluu. Itsestään hän visusti karttaa kertomasta.

Hän hylkää itsensä elääkseen toisen elämää ja nimenomaan tehdäkseen tämän toisen elämästä (omasta mielestään) mahdollisimman hyvä. On tärkeää muistaa ettei tätä kukaan tee tietoisesti. Nyt ajatellen, huh huh, on sen täytynyt olla läheisilleni ahdistavaa, eikä helppoa ole vieläkään, niin tiukassa se minussa istuu.

Veteen piirretty viiva

Miten sitten erottaa riippuvuuden ja rakkauden toisistaan?

Miten sitten erottaa riippuvuuden ja rakkauden toisistaan? Onko sillä edes mitään merkitystä? Ei kait millään ole mitään merkitystä niin kauan kun se ei vaivaa itseään, muita se voi vaivata paljonkin. Mistä tietää kummasta lähtökohdasta toimii? Sydämestään. Tunne on aina jokaisen oma ja henkilökohtainen, se ei ole koskaan väärin. Tunteen alkuperä ei vaan aina ole paras mahdollinen. Tunne on kuin veteen piirretty viiva, häilyvä, muuttuva, sen olemassa olon tietää, mutta aitoon tuntemiseen vaaditaan jo enemmän. Olin aina ollut sitä mieltä että tiedostan kaikki tunteet, väärin edelleen. En edes tiennyt etten niitä tunnista. Onneksi en saa sähköiskua jokaisesta väärästä olettamuksesta omalla kohdallani, olisin kyllä jo vainaa.

Ilman psykoterapiaa, tämä kaikki ei olisi minulle ehkä koskaan selvinnyt. Miksi sen selvittäminen sitten on niin tärkeää? Sellainen jolla on kokemusta läheisriippuvuudesta tietää sanomattakin. Ne jotka eivät tiedä, voivat olla kiitollisia, kyseessä on kaiken voiman vievä raastava taakka, niin kantajalleen kuin läheisillekin. Kaikki on hyvin, tässä ja nyt, tätä ajatusta kohden syksyn saattelema on hyvä jatkaa.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue myös

Minduu.fi – Psykoterapian ABC:
Psykoterapiaan hakeutuminen käytännössä

Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön

Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön

Ihmisiä tuntuu kiinnostavan psykoterapia vähän samalla lailla, kuin pientä lasta joulupukki, se on yhtä aikaa kiehtova, jännittävä joskus jopa pelottava. Molempiin on hieman vaikea suhtautua, haluaa uskoa, mutta samaan aikaan jokin laittaa epäilemään sen totuudenperää. Psykoterapia herättää uteliaisuutta, kaikki salaperäiseltä ja mystiseltä tuntuva kiehtoo.

 

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin

Keskustelu laittaa aivotyöskentelyn liikkeelle josta se siirtyy eteenpäin tunnetasolle ja sitä kautta vaikuttaa, no kaikkeen

Mikäli siihen tutustuu tarkemmin, voi tulla seinä vastaan. ”Varmaan ihan hyvä juttu, mutta ei liikuta minua” tai ”Minä en olisi valmis kertomaan omia asioita kenellekään kallonkutistajalle”. Niin, se on jokaisen oma valinta. Voiko yksi syy olla tietämättömyys psykoterapiaa kohtaan? Mitä siitä kertoisin, mitä kysyjille vastaisin, taidettiin aikoinaan eräässä hittibiisissäkin laulaa. Mitä minä sitten kerron, kun minulta terapiasta kysytään?

Mitä voi kertoa asiasta, joka on niin henkilökohtainen ja arka? Ei ainakaan sitä, mitä siellä puhutaan. Kertooko se kenellekään mitään, että sanon siellä keskusteltavan? Vaan, kun se minun kohdallani on juuri sitä, keskustelemista. Keskustelu laittaa aivotyöskentelyn liikkeelle josta se siirtyy eteenpäin tunnetasolle ja sitä kautta vaikuttaa, no kaikkeen. Se on siis yhtä mystistä, kuin pienelle lapselle joulupukki. Tunne molemmissa on sanoin kuvaamatonta, kestää aikansa ja lopulta huomaat, että se on taakse jäänyttä elämää, mutta on tavalla tai toisella mukana koko lopun elämää.

Terapian vaikutus arkeen

Koen elämänlaatuni parantuneen. Astmalääke on enää satunnaisessa käytössä. Entinen ajatusmaailma on kuin usvana jossain kaukana

Miten terapia sitten minun arjessa näkyy? Konkreettisesti niin, että käyn siellä kahdesti viikossa. Nämä ajat ovat sellaisia jotka jätän väliin vain erittäin painavasta syystä. Ystäväni kerran kysyi, että jaksanko tavata terapian jälkeen, vai olenko ihan ”puhki”? Pääsääntöisesti olen terapian jälkeisen ajan pyhittänyt itselleni, mutta sen vuoksi, että ajatustyö sen jälkeen jatkuu ja on hyvä saada mieli tasaantumaan.

Olen koko terapia-ajan ollut pois työelämästä, joten en tiedä tuosta yhtälöstä mitään. Tähän on tulossa syksyllä muutos. Voisin kuvitella, että olisin kokenut hetkiä, jolloin työnteko olisi tuntunut esim. seuraavana päivänä raskaalta, tai ajatukset olisivat harhailleet. Koen kotona olon helpottaneen tätä matkaani.

Näkyykö mitään ulospäin? Tätä voisi kysyä läheisiltäni. Onko kaikki ennallaan? Jos ei ole, niin mikä on muuttunut? Voi olla vaikea nähdä muutosta, kun on tottunut ajattelemaan toisen olevan tietynlainen. Uskaltaako toiselle sanoa hänen muutoksestaan, edes silloin, kun se on positiivinen? Huomaako silloin itsestään jotain, jos näkee toisen muuttuneen? Onko turvallisempaa ajatella asioiden olevan aina samalla lailla?

Koen elämänlaatuni parantuneen. Astmalääke on enää satunnaisessa käytössä. Entinen ajatusmaailma on kuin usvana jossain kaukana, en kykene ajattelemaan entisellä tavalla. Vanhat tavat unohtuvat yksi kerrallaan. Kaikki ottaa aikansa ja jäänkin usein kiinni itselleni toimiessani vanhaan malliin. Tässä kohtaa joskus toivoo, että joku sanoisi, että huomaatko mitä juuri tapahtui, mutta niinhän se ei mene. Satunnaisesti osaan näissä tilanteissa itseäni myös kiittää. Ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Huomaan asioita, jotka ennen soluivat ohitseni.

Minun elämässä on vihdoin muutakin, kuin vain minä ja pelkoni, minun tahtoni ja tapani. Olen oppinut kuulemaan ja näkemään, kiinnitän huomiota ympäristöön ja ihmisten reagointeihin. Huomaan asioita, jotka ennen soluivat ohitseni. Olen tässä hetkessä ja sillä arvostan ihmisiä ympärilläni. Näen itseni, mutta myös ympäristöni erilailla. Minusta alkaa löytyä uskoa itseeni ja siihen, että olen arvokas. Opettelen ottamaan vastuun omasta elämästäni ja valinnoistani, myös niistä vähemmän hyvistä. En ole enää itseni kynnysmatto. Minä elän!

Paljon vielä tulee muuttumaan ja se näyttää tulevan jäätävän syyllisyyden saattelemana, mutta ken leikkiin ryhtyy, niin se leikin kestäköön.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue myös

Minduu.fi – Psykoterapian ABC:
Psykoterapiaan hakeutuminen käytännössä

Miksi puhua terapeutille?

Miksi puhua terapeutille?

Nyt on terapiassani kesätauko, koska terapeuttini on lomalla. Tulinpa tässä pohtineeksi syitä siihen, miksi kenenkään kannattaisi vaivautua terapiaan kertomaan ongelmistaan? Helpommallahan pääsee, kun tapaa hyvän ystävän ja oksentaa huolensa hänelle. Vaivattomampaa on vaatia puolisoa kuuntelemaan monologia lapsuuden traumoista. Ketutusta voi valittaa työkavereille lounastauolla, lapsille kotona, ventovieraille ratikassa… Miksi ihmeessä maksaa terapeutille, kun voi puhua aivan ilmaiseksi muille? No, monestakin syystä.

Psykoterapeutti on ammattilainen, joka on kouluttautunut auttamaan sinua.

Kyökkipsykologia kavereiden kanssa on kivaa, mutta vaikeiden mielenterveysongelmien purkamiseen se ei riitä.

Kyökkipsykologia kavereiden kanssa on kivaa, mutta vaikeiden mielenterveysongelmien purkamiseen se ei riitä. Olipa sitten kyseessä hankalat ihmissuhteet, vahingolliset käytösmallit, traumat, stressi tai masennus, kykenee taitava terapeutti todella paneutumaan ongelmiisi ja niiden ratkaisemiseen.

Puhuttaessa terapiasta ja terapeutista, tarkoitetaan hyvin usein juuri psykoterapiaa ja psykoterapeuttia. Psykoterapeutti nimikettä voi käyttää ainoastaan Valviran laillistama ammattilainen, jolla on takanaan asianmukainen koulutus. Terapeutin valinnassa kannattaa huomioida myös hänen edustamansa psykoterapiasuuntaus, joita on useita.

Terapeutille voi puhua täysin luottamuksellisesti eikä hän arvostele sinua millään tavalla.

Terapiasuhteessa sinun ei tarvitse välittää tuon taivaallista terapeuttisi mahdollisista ongelmista.

On hieno asia, jos elämässä on ihmisiä, joille voi uskoutua ja purkaa huoliaan. Näitä ihmissuhteita kannattaa vaalia. Monesti vain on niin, että kun painii todella vaikeiden asioiden kanssa, unohtuu kanssakäymisessä huomioida se toinen osapuoli. Kaiken vuodattamisen ja valittamisen keskellä toiselle ei jää tarpeeksi tilaa, ja välillä hänkin saattaa tarvita tukea ja kuuntelijaa omille huolilleen. Tällainen epätasapaino kuormittaa suhdetta ja seurauksena voi olla, että hän ottaa etäisyyttä – joskus lopullisesti.

Terapiasuhteessa sinun ei tarvitse välittää tuon taivaallista terapeuttisi mahdollisista ongelmista. Sinun ei tarvitse olla niistä edes tietoinen, sillä pätevä terapeutti ei tuo niitä esille. Terapiassa huomio keskittyy ainoastaan sinuun.

Läheisesi eivät myöskään pysty suhtautumaan sinuun kovin objektiivisesti. He ovat yksinkertaisesti liian lähellä sinua. Suhde terapeuttiin on olemassa ainoastaan terapiaistunnon aikana. Hän ei lähde kanssasi kahville eikä osallistu jokapäiväiseen elämääsi.

Terapeutti todella kuuntelee sinua, mutta osaa samalla ohjata sinua ymmärtämään ongelmiesi syitä ja löytämään niihin toimivia ratkaisukeinoja.

Ehkä raskainta on sellainen ihmissuhde, jossa toinen vain jauhaa kerta toisensa jälkeen samoista ongelmista yrittämättä löytää niihin ratkaisua.

Tuskinpa kukaan läheisesi pystyy keskittymään tunnin ajan kokonaisvaltaisesti vain sinuun, kuten terapeutti tekee. Saati, että läheiseltäsi löytyisi ammattilaistyökaluja asioiden korjaamiseen.

Ei pidä silti vähätellä ystävien ja muiden läheisten tukea. Olemme kaikki yksilöitä omine ajatuksinemme, arvoinemme ja asenteinemme. Toinen ihminen saattaa antaa asioille aivan uuden näkökulman. Ehkä jokin hänen sanomansa jää pyörimään mieleesi ja vaikuttaa suhtautumiseesi kyseiseen asiaan. Joskus se voi jopa johtaa tärkeään muutokseen.

Läheisesi ei kuitenkaan ole terapeuttisi. Ehkä raskainta on sellainen ihmissuhde, jossa toinen vain jauhaa kerta toisensa jälkeen samoista ongelmista yrittämättä löytää niihin ratkaisua. Läheisesi varmasti välittävät sinusta, mutta rajansa kaikella: kukaan ei jaksa loputtomiin vatvoa samoja (vain sinun!) ongelmia.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Helteistä heinäkuuta kaikille!

Sari Kumpula

Lue myös

Minduu.fi – Psykoterapian ABC:
Psykoterapiaan hakeutuminen käytännössä

Voiko ihminen muuttua?

Voiko ihminen muuttua?

Sain viime syksynä ystävältä viestin, jossa oli kuva ja teksti ”Ei, minä en muuttunut, minä löysin itseni”. Tähän päivään saakka tuo teksti on ollut minulle merkityksellinen ja se on ollut kehyksissä olohuoneessamme. Nyt se on roskissa!

Ajattelin pitkään juuri tuon tekstin tavoin ja onhan se varmaan edelleen osittain totta. Lähtiessäni tälle matkalle ainoa odotus minulla oli se, että elämäni muuttuu. Hain tarkoituksella muutosta omaan olooni, silti tuo viesti tuli silloin oikeaan aikaan ja paikkaan, siltä minusta tuntui tähän päivään saakka. Mitä siis tapahtui tässä välissä?

Arpa osuu kohdalle

Minun ei tarvitse katsoa kauas, kun näen tämän verenperintönä. Jonkun tämä oli katkaistava ja se arpa osui minun kohdalleni.

Olin pitkään vahvasti sitä mieltä, että minä en todellakaan ole muuttunut, olen vain löytänyt aidon itseni. Voipi olla, mutta todellisuudessa en ole enää se sama ihminen, enkä mistään hinnasta haluakaan olla. Minä siis olen muuttunut, katsoo asiaa miltä kantilta hyvänsä. Tarvittiin totaalinen romahdus, jotta pystyin näkemään itseni sellaisena kun olin ollut, eikä se ole ollut mukavaa katsottavaa. Tiedän, että se mitä olen antanut ymmärtää olevani, ei ole tämän kanssa balanssissa, mutta en ollut minäkään. Tämä yllättää monet, mutta niin se vain on. Vai olisiko niin, ettei kukaan ole asiaa ääneen sanonut, vaikka on mielessään miettinyt? Tällä hetkellä katson itseäni ja nimenomaan sitä ”entistä” kuin ulkopuolelta, en ole tunnistaa sitä ihmistä jonka näen. Minun ei tarvitse katsoa kauas, kun näen tämän verenperintönä. Jonkun tämä oli katkaistava ja se arpa osui minun kohdalleni.

Muutos omasta halusta

On paljon (onneksi) ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä itseensä, minä en ollut. Koska voin kirjoittaa vain omasta puolestani, niin voin sanoa olleeni kaikesta huolimatta onnekas että muutuin. Huolimatta siitä, että se on tuonut paljon tuskaa, menetystä, nöyrtymistä, katsomista totuutta silmiin ja sen myöntämistä, että olen toiminut väärin ja epäoikeudenmukaisesti. Ilman tämän kaiken kohtaamista, en koskaan pääsisi eteenpäin, en voisi muuttua. Miten tästä eteenpäin? Sen aika näyttää, mutta entiseen minään ei ole paluuta! Minä siis olen muuttunut.

Uskon muutoksen saavuttavan sen kenellä siihen on tarve.

Uskon muutoksen saavuttavan sen kenellä siihen on tarve. Aina on pientä säädettävää ja syytä katsoa peiliin. Kuvastin ei oikeassakaan elämässä kerro sitä mitä sen haluaa kertovan, se kertoo totuuden. Muutos täytyy tulla omasta halusta ja tarpeesta, ei toisen vuoksi. Ehkä juuri tästä syystä harvemmin auttaa se, että joku asiasta sanoo, se pitää aina itse tuntea. Uskon, että jokainen tupakoitsija tietää vaarat, mutta eroon pääsee, vain kun sitä itse haluaa.

Aito ja rehellinen

Kelpaan juuri tällaisena kun olen, mutta silloin minun on oltava aito ja rehellinen oma itseni.

Kelpaan juuri tällaisena kun olen, mutta silloin minun on oltava aito ja rehellinen oma itseni. Tähän kuuluu silloin myös se, etten osaa kaikkea, en onnistu aina kaikessa, uskallan olla väärässä ja myöntää sen. Kyky kertoa miltä minusta tuntuu, pyytää tarvittaessa apua. Nähdä elämä realistisena, aina se ei ole ruusuilla tanssimista, välillä siinä on myös kaktuksia. Se on kuitenkin elämää ja siinä kuuluu joskus ryvettyä, jotta se voi taas näyttää parhaat puolensa. On kovin vaikeaa kohdata asioita jotka satuttavat, on helpompi peittää ja antaa ymmärtää jotain aivan muuta. Tätä ei edes välttämättä huomaa. Pystytkö sanomaan miltä sinusta tuntuu? Voisitko kokeilla?

Voiko siis ihminen muuttua ja ”vanha koira” oppia uusia temppuja? Kyllä voi, minä olen siitä hyvä esimerkki.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue myös Minnan edellinen kirjoitus

Selityksiä ja neuvoja – pata kattilaa soimaa