Avun äärelle – Vahvakin murtuu

Avun äärelle – Vahvakin murtuu

mennessä | kesä 6, 2016

Pääsy siihen pisteeseen, että olen konkreettisesti avun äärellä, on sekin oma tarinansa.

Siinä kohtaa kun tiedostin, etten tule tästä yksin selviämään hakeuduin työterveyteen. Minulla oli olemassa jo hyvä suhde työterveyslääkäriini ja hänelle oli helppo puhua, tai niin helppo kun se nyt siinä tilanteessa oli. Sain häneltä lähetteen paikkakuntamme mielenterveyspoliklinikalle.

Jäin odottamaan sieltä yhteydenottoa ja kun se aikanaan saapui, oli pettymys sanoinkuvaamaton. Viesti kaikessa lyhykäisyydessään oli se, etten kuulu heidän hoidon piirin. Samassa viestissä oli kahden terveyskeskuspsykologin yhteystiedot ja kehotus olemaan sinne yhteydessä. Tein työtä käskettyä ja niin minulla alkoi siellä hoitosuhde, joka kaikkiaan kesti nelisen kuukautta. Hoito oli maksutonta ja sinne oli helppo päästä.

Mitä jos joku minut siellä näkee? Voiko siihen ihmiseen luottaa? Pitääköhän hän minua ihan hulluna?

Olihan siinä kynnys ylitettävänä, minäkö psykologin pakeille? Mitä jos joku minut siellä näkee? Voiko siihen ihmiseen luottaa? Pitääköhän hän minua ihan hulluna? Uupumus ja suuri avuntarve vei voiton ja pääsin kynnyksen yli.

Tänä aikana psykologi vaihtui, niin että kävin kahden eri henkilön luona. Mieluusti olisin jatkanut ensimmäisen kanssa, mutta hänen siirryttyä toisiin tehtäviin, se oli mahdotonta. No pääsimme hyvään vauhtiin tämän uuden kanssa ja jopa niin pitkälle, että olimme molemmat sitä mieltä, että olen ”parantunut” ja työkykyinen. Niin jäin talvilomalle ja aikomuksena vuoden vaihduttua palata töihin. Toisin kävi.

Huomasin jouluna, etten millään muotoa ole kykenevä aloittamaan töitä viikon kuluttua. Oli sovittu, että voin palata psykologin luokse loman jälkeen. Siellä oli kuitenkin taas uusi ihminen ja hänen kanssa puhelimessa päädyimme siihen, että käännyn työterveyden puoleen. Sieltä laitettiin taas uusi lähete mielenterveyspoliklinikalle ja tällä kertaa tärppäsi ja pääsin heidän asiakkaaksi. Täällä sitten minun hoitavaksi lääkäriksi tuli psykiatri ja häneltä sain lähetteen psykoterapiaan.

Ei se ihan niin helposti kylläkään käynyt. Kävin siis nyt psykologin luona viikoittain polilla ja häneltä sitten kysyin psykoterapiasta ja nimenomaan sen mahdollista soveltuvuutta minulle. Hänen puoltavalla lausunnolla ja psykiatrin lähetteellä sitten etsin Kelan sivuilta terapeutin. Juurikin siitä nimilistasta arpomalla kolme ensimmäistä ja laitoin heille sähköpostia. Yksi ei koskaan vastannut, toinen kertoi olevansa ”kiinnostunut” ja kolmas halusi soittaa minulle. Tässä vaiheessa olin käynyt polilla noin kolme kuukautta.

Vaikka ensimmäinen kerta olikin lievästi sanottuna hankala, niin tiesin kyllä heti, ettei ketään muuta tarvitse enää etsiä, se on nyt tässä.

Puhelu teki minuun suuren ja lähtemättömän vaikutuksen. Nyt minulla oli siis nimi jonka voin Kelalle ilmoittaa. Varmuuden vuoksi halusin odottaa Kelan päätöksen ennen kuin tapasin terapeuttini ensimmäisen kerran. Vaikka ensimmäinen kerta olikin lievästi sanottuna hankala, niin tiesin kyllä heti, ettei ketään muuta tarvitse enää etsiä, se on nyt tässä. Hankala se oli ainoastaan siksi, että minä koin sen niin. Niin minä koin se vielä monina, monina kertoina. Nyt vuoden jälkeen tuo alkukankeus on enää kaukainen muisto.

Sitä en tiedä olisiko minulle kukaan missään vaiheessa psykoterapiaa ehdottanut, kun itse kerkesin ensin. Olin kuullut tästä terapiamuodosta ja eräs tuttava oli sen läpi käynyt ja oli erittäin tyytyväinen. Olin siinä vaiheessa valmis tekemään ja kokeilemaan mitä vaan, kunhan se kamala paha olo minussa helpottaisi.

Silti joka hetki vei kohti sitä parempaa huomista. Tässä vaiheessa en missään kohtaa ajatellut antavani periksi, vaan olin päättänyt hoitaa itseni kuntoon.

Olihan minulla mutkia matkassa, eikä asiaa yhtään helpottanut se, että yksin piti kaikki selvittää. Tuli viestiä etten kuulu sinne, vaan käsketään menemään tuonne, psykologit vaihtuivat, välillä olin jo ”terveen kirjoilla” ja sitten se valtava takapakki ja taas uusi hoitosuhde. Silti joka hetki vei kohti sitä parempaa huomista. Tässä vaiheessa en missään kohtaa ajatellut antavani periksi, vaan olin päättänyt hoitaa itseni kuntoon. Oli minulla toki valtavan hyvää tuuriakin, että kohdalle sattui heti sellainen psykoterapeutti jonka kanssa jo toista vuotta tätä yhteistä matkaa käydään.

Toivon kaikille rohkeutta hakea apua, ei ole mitään menetettävää, päinvastoin!

-Minna

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue myös Minnan 1. kirjoitus: Avunhuuto

 

Löydä sopiva psykoterapeutti
Avunhuuto

Avunhuuto

mennessä | touko 24, 2016

Tähän kulminoituu oikeastaan koko minun elämäni, avunhuutoon. Sitä huutoa ei vaan kukaan kuullut, koska en sitä koskaan kyennyt ääneen ilmaisemaan ja opin sen peittämään. Miksi näin?

Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt, monesti vaan pelkäsin olevani hullu, tai vähintään jollain tapaa epänormaali. Minun lapsuuteni ei ollut turvallinen, joten en koskaan oppinut sitä, millaista on olla turvassa, mutta opin taidon jonka tuolloin kuvittelin oikeaksi, mutta se oli vain selviytymiskeino. Opin miellyttämään kaikkia, olemaan joustava ja mukava. Opin mukailemaan ympäristöä, etten vaan olisi vaivaksi. Ostin hyväksyntää omalla kustannuksellani ja maksoin siitä kovan hinnan, oman hyvinvointini. Elin elämääni varpaillani, pelkäsin. Unohdin itseni, elin muita varten.  Pelko syntyi turvattomuudesta, joka ympäröi minua. Tämän vuoksi en koskaan pyytänyt apua, pelkäsin ja häpesin. Mitä minä sitten pelkäsin?

Pelkäsin sitä, etten kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä, pelkäsin mitä minulle voi tapahtua, olin aivan varma, että leimaudun ja menetän kaikki ystävät. Tämän kaiken takana oli turvattomuus. Koin ettei minulla ole ketään kenelle olisin voinut sanoa kuinka paljon pelkäsin. Oli minulla äiti ja on vieläkin, mutta äiti pelkäsi aivan yhtä paljon, jos ei vielä enemmän. Isä oli se ketä meillä pelättiin, ainakin viikonloppuisin, kun miestä väkevämpää meni kurkusta alas. En silti näe eläneeni mitään lasista lapsuutta, mutta en myöskään juuri mitään tuolta ajalta muista. Olen aina sanonut kasvaneeni ”herran pelossa”, nyt tiedän näin olleen.

En siis voinut tukea keneenkään, en edes äitiin. Jossain sisimmässäni vaistosin jo kovin pienenä, sen että olen yksin kaiken tämän kanssa. Yritin joskus puhua, mutta ei siihen aikaan ollut tapana juurikaan korvaa lotkauttaa, tuumattiin vaan, että höpö, höpö, ajattelet jotain mukavaa.  Häpesin, en halunnut tuottaa vanhemmilleni pettymystä. En luottanut itseeni, pidin itseäni porukan huonoimpana, epäonnistujana. Tiesin kuitenkin, että kaikki ei ole kunnossa, ei voi olla, että elämä tuntuu tältä. Oli myös hyviä hetkiä, ne muistan vieläkin, kuinka nautin siitä, että kaikki tuntui olevan hyvin. Se vaan lisäsi uskoani siihen, että jonain päivänä minä tästä vielä nousen uuteen kukoistukseen.

Minussa kasvoi myös se toinen puoli, ärhäkkä kaikkeen puutuva. Minä kyllä osasin aukaista suuni jo nuorena, vähän liiankin kanssa. Minusta tuli kontrollifriikki. Olin tästä vuosikymmeniä äärettömän ylpeä, kaikella oli oma paikkansa, oli kyseessä sitten astiakaappi ja tai jääkaappi. Astiakaapista olisi voinut silmät kiinni ottaa juuri sen tietyn lasin, koska kaiken piti olla aina samassa paikassa. Mapista löytyi vuosien ajalta ihan mikä vaan kuitti mitä joku olisi kysynyt. Se oli minun turvaverkko, kaiken kontrollointi. Enkä nähnyt siinä mitään ”väärää”.

Ei minun lapsuuden aikaan puhuttu mielenterveysongelmista, nenän vartta pitkin katsottiin ja korkeintaan selän takana säälittiin, että kuin sekin on niin reppana. Siihen aikaan koulukuraattorin luona kävivät vaan ne joilla oli käytösongelmia ja terveydenhoitaja hoiti rokotukset ja mittaukset. Nyt on jo onneksi toisin, tai on ainakin hyvä alku.

Minä olisin tarvinnut turvallisen ympäristön, vahvan perheen ja ennen kaikkea äidin joka olisi pystynyt näkemään minun hädän. Syy ei missään tapauksessa ole hänen, sen enempää kuin isänikään. Heidän omat kortit olivat jo sellaiset, etteivät he minun kanssakaan muuhun pystyneet. Parhaansa tekivät, sen tiedon ja taidon mukaan mitä heillä oli. Tämä jatkuu sukupolvelta toiselle, ei ole muuta vaihtoehtoa, koska muutakaan ei osaa, ei ennen kuin itse tekee asialle jotain. Tästäkin syystä on tärkeää itse puuttua asiaan ja tällä tapaa katkaista jatkumo, mitä pikemmin sen parempi.

En tiennyt tai en halunnut tietää, että on olemassa apua, koska minulta puuttui itseluottamus, häpesin ja pelkäsin. Tästä syystä elin 50-vuotta kroonisessa pelossa. Sen kanssa oppii elämään, kun on pakko, mutta sellaista elämää kenenkään ei tänä päivänä tarvitse elää. Kukaan ei voi sanoa, mitä sinä saat tuntea tai saatko hakea apua. Kyse on vain sinusta itsestäsi, eikä se ole itsekkyyttä, se on rakkautta itseään kohtaan ja sen meistä jokainen on ansainnut. Mitä aiemmin on uskalias hakemaan apua, sitä pidempään saa elää hyvää elämää. Kannattaako sellaisesta kieltäytyä? Ei minun mielestä. Se mitä minussa on vuoden aikana tapahtunut ja sillä mitä olen saanut, on niin suuri merkitys nykyisessä elämässä, etten mistään hinnasta siitä luopuisi. Mikään ei ole muuttunut ja silti kaikki on muuttunut. Meistä jokainen voi tehdä tämän muutoksen, itsensä vuoksi, olemalla esimerkkinä kanssa kulkijoille ja ennen muuta lapsillemme.

Puhumattomuus ja salailu ovat tänä päivänäkin suuri ongelma, asioista ei uskalleta puhua, ei omalta kohdalta, mutta ei myöskään oman jälkikasvun kohdalla. Hävetään, luullaan että on epäonnistuttu, mitä ne sukulaisetkin sanoo. Liian helposti ajatellaan, että ei kukaan kuitenkaan osaa auttaa ja kaiken lisäksi se maksaa.  Aina löytyy joku joka osaa auttaa ja maksutontakin apua on saatavilla. Silloin, kun sain tukea ja rohkeutta avoimesti kertoa omasta tilanteestani ensimmäisen kerran, sain vastaanoton, jota en olisi osannut kuvitella. Se tukivyöry, kannustus ja empatia olivat huikeaa. Eivät ihmiset ole pahoja, eikä minun eteen ole vielä tullut tilannetta, jossa olisin tullut millään tapaa torjutuksi oman tilanteeni vuoksi. Tämä(kin) pelko osoittautui siis turhaksi.

Kohtaamalla oman heikkouden, näytämme sen mitä aidosti olemme, ei meistä kukaan ole supersankari, me olemme ihmisiä, haavoittuvia ja tuntevia. Heikkouden kohtaaminen on meidän suurin voimavaramme, kieltämällä sen tuhoamme itsemme pala palalta. Sen kohtaaminen antaa meille terveet rajat.

Kaikki lähtee aina itsestä, mutta taustalla on tuki joka antaa tähän voimia. Minun tuki on ollut avomieheni, eikä hän ole tehnyt mitään poppakonsteja, vaan on omalla olemuksellaan tuonut minulle sen turvan, että olen uskaltautunut kohtaamaan itseni. Tämä tuki ja turva voi olla yhtälailla hyvä ystävä, mutta näiden ihmisten tehtävä ei ole olla terapeutteja. Usein he eivät edes tiedä olevansa tukena ja turvana, heissä vaan on sitä jotain.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta aikainen lintu madon nappaa.

–Minna

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)