Sieltä löytyy kaikkea sontaa ja sen jälkeen kaikki on pielessä, tämänkin olen kuullut. Kyllä, sitäkin sieltä löytyy, mutta sieltä löytyy myös paljon muuta. Tämä ns. sonta on puhtaasti (jos se voi puhdasta olla) vain sitä, että kohtaat itsesi. Meillä jokaisella on asioita, menneitä ja olleita, jotka mielellään on lakaissut maton alle, mutta terapiassa sen maton altakin siivotaan.

Hetken aikaa tosin voi tuntua siltä, että kaikki on pielessä, saattaa tulla menetyksiä ihmissuhteissa, syyllisyyttä, vihaa, halveksuntaa, pelkoa, häpeää, nöyryyttä, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sieltä ei tule enempää eikä vähempää, kuin se mitä minä oikeasti olen, se voi olla jopa pelottavaa. Sen kaiken takana on kuitenkin suuri helpotus, lupa lopultakin olla juuri sitä mitä aidoimmillaan on. Eikö silloin juuri asiat pidä selvittää? Mitä jos voinkin olla sellainen, kun oikeasti olen?

Muuttuuko ympäristö?

Oman asenteen muututtua, ympäristön pysyessä samanlaisena kohtaa jatkossa kaksi ehkä hyvinkin erilaista maailmaa. Näiden kohtaamisessa on syytä muistaa kuka on muuttunut ja kuka ei. Se, että itse on muuttunut, ei tarkoita sitä, että kaikki muut olisivat väärässä. Tällöin ei myöskään voi osoittaa syyttävällä sormella ketään tai mitään, joka on jäänyt lähtöruutuun. Ketään ei voi viedä väkisin mukanaan, vaikka kuinka olisi kutkuttava ajatus siitä, että kaikki toimisi sen mukaan mikä itsestä olisi oikein. Se on vain oma näkemys, silloinkin kun sen takana on kasapäin samalla tavalla ajattelevia. Olemme vastuussa vain itsestämme. Ympäristö ei siis muutu.

Voiko asiat jatkua ennallaan?

Terapia muuttaa siellä kävijää, sehän sen perimmäinen tarkoitus lienee, tai sen vuoksi minä sinne ainakin menin. Parisuhde on oiva esimerkki siitä, miten terapia voi vaikuttaa. Ajatusmaailma ja näkemykset saavat uuden suunnan. Puoliso on edelleen siinä samassa lähtöruudussa, hän ei ole käynyt terapiassa, jossa hänen ajatusmaailmansa olisi muuttunut. Mikään ei estä hänen näkemyksensä muuttumista, mutta halu tähän(kin) pitää lähteä hänestä itsestään. Tällä en tarkoita sitä, että vain terapiassa käynyt olisi oikeassa ja puoliso väärässä. Hän eittämättä näkee jossain vaiheessa kumppaninsa muutoksen. Kyse on puhtaasti näkemyserosta. Näiden kohtaamiseen vaaditaan paljon, molemmilta. Lopputuloksen ratkaisee se, kuinka kukin tilanteeseen kykenee suhtautumaan. Se on kuitenkin varmaa, että myös läheisten käytös muuttuu, vaikka he eivät tietoisesti asian eteen mitään tekisikään. Vain aika näyttää mitä kenenkin kohdalla tapahtuu.

Uuden alku

Muutosta tapahtuu kaikessa ja kaikkialla, myös sellaista joka ei saa hyppimään riemusta. Syy ei ole ollut terapiassa, ystävissä, vanhemmissa, puolisossa eikä työkavereissa, vaikka näitä on ollut heikolla hetkellä helppo syyttää. Ne paikat joissa syyllisiä etsitään ja tuomitaan, ovat jossain ihan muualla. Kaikki on minussa, se on osa minua, ei mitään ulkopuolista.

Kaiken sen jälkeen jota olen terapiassa kokenut, voin täydestä sydämestäni sanoa, että se on kannattanut. Entiseen ei ole paluuta, ei millään muotoa. Ei se tarkoita sitä, että se entinen olisi ollut pelkästään pahaa, se oli erilaista. Ne lähtökohdat joista se entinen on alkanut, eivät olleet parhaat mahdolliset, siksi siihen ei ole enää paluuta. Uuteen ja parempaan on aina mahdollisuus. Sanovat, että aika kultaa muistot. Varmasti, mutta itse olen sen kannalla, että sinne maton alle katsomalla saa pysyvämpää tulosta.

Ei voi olla mahdollista

Kysymyksen kuultuani olin osannut jo aavistaa, että minun tietoni ei taida olla ihan paikkaansa pitävä. Siksi järkytys oli niin suuri. Luottamus terapeuttiin oli suuri ja tiesin, ettei hän minulle mitään pajunköyttä syötä. Minun itse on asiat selvitettävä, valmiita vastauksia en häneltä saa. Vapisevin käsin sitten paperin esiin kaivoin ja aloimme käsitellä asiaa. Niin monta kohtaa oli kuin minusta kirjoitettu, minähän toimin juuri tuolla tapaa. Miten tämä voi olla mahdollista? Minä läheisriippuvainen? Minä, itsenäisen ihmisen perikuva, pärjäävä, omatoiminen ja kaikki asiat hoitava, olenko minä läheisriippuvainen? Nyt on jossain käynyt kyllä painovirhe paholainen.

Ei painovirhe, vaan totisinta totta

Asiaa alettiin avaamaan ja mitä pidemmälle on edetty, sitä selvemmältä se tuntuu. Kyllä minä olen (ollut) läheisriippuvainen. Emme niinkään puhu läheisriippuvuudesta itsestään, vaan nimenomaan siitä, mikä siihen minun kohdallani on johtanut. Ei kukaan syntymästään sitä ole, vaikka luultavasti tästäkin jotain geeniperimää löytyy.

Kaiken takaa löytyikin ihminen jolla oli suunnaton tarve saada hyväksyntää. Olin aina pitänyt itseäni maailman vähiten itsekkäänä ihmisenä, enhän voinut olla sellainen, kun kaiken toisten puolesta olin valmis tekemään. Väärin, sillä käytöksellä nimenomaan itsekkäästi käänsin kaiken itseeni. Minä kun teen ja minä kun huomioin kaiken, niin olette te tavan toopeja, kun ette moista huomaa. Vieläkin tämän tiedostamisessa on haastetta. Minulla on tähän kyllä niin hyvä peili, että jos siitä en näe, niin sitten vika on oikeasti korvien välissä.

Mikä ihmeen läheisriippuvuus?

Se ei siis ollutkaan sitä, että jonkun on koko ajan oltava pitämässä kädestä kiinni. Se oli sitä, että on tarve pitää kaikki ohjakset omissa käsissä, kontrolloida kaikkia ja kaikkea. Tarve tehdä asiat toisten puolesta, tyrkyttää apuaan ja loukkaantua, jos sitä ei oteta vastaan, ajatella koko ajan muita ja syrjäyttää samalla itsensä. Suostuminen asioihin joita ei oikeastaan edes halua, loputon miellyttäminen. Läheisriippuvaiselta kysyttäessä mitä hänelle kuuluu, hän kertoo mitä miehelle, lapsille, koirille ja kanoille kuuluu. Itsestään hän visusti karttaa kertomasta.

Hän hylkää itsensä elääkseen toisen elämää ja nimenomaan tehdäkseen tämän toisen elämästä (omasta mielestään) mahdollisimman hyvä. On tärkeää muistaa ettei tätä kukaan tee tietoisesti. Nyt ajatellen, huh huh, on sen täytynyt olla läheisilleni ahdistavaa, eikä helppoa ole vieläkään, niin tiukassa se minussa istuu.

Veteen piirretty viiva

Miten sitten erottaa riippuvuuden ja rakkauden toisistaan? Onko sillä edes mitään merkitystä? Ei kait millään ole mitään merkitystä niin kauan kun se ei vaivaa itseään, muita se voi vaivata paljonkin. Mistä tietää kummasta lähtökohdasta toimii? Sydämestään. Tunne on aina jokaisen oma ja henkilökohtainen, se ei ole koskaan väärin. Tunteen alkuperä ei vaan aina ole paras mahdollinen. Tunne on kuin veteen piirretty viiva, häilyvä, muuttuva, sen olemassa olon tietää, mutta aitoon tuntemiseen vaaditaan jo enemmän. Olin aina ollut sitä mieltä että tiedostan kaikki tunteet, väärin edelleen. En edes tiennyt etten niitä tunnista. Onneksi en saa sähköiskua jokaisesta väärästä olettamuksesta omalla kohdallani, olisin kyllä jo vainaa.

Ilman psykoterapiaa, tämä kaikki ei olisi minulle ehkä koskaan selvinnyt. Miksi sen selvittäminen sitten on niin tärkeää? Sellainen jolla on kokemusta läheisriippuvuudesta tietää sanomattakin. Ne jotka eivät tiedä, voivat olla kiitollisia, kyseessä on kaiken voiman vievä raastava taakka, niin kantajalleen kuin läheisillekin. Kaikki on hyvin, tässä ja nyt, tätä ajatusta kohden syksyn saattelema on hyvä jatkaa.

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin

Mikäli siihen tutustuu tarkemmin, voi tulla seinä vastaan. ”Varmaan ihan hyvä juttu, mutta ei liikuta minua” tai ”Minä en olisi valmis kertomaan omia asioita kenellekään kallonkutistajalle”. Niin, se on jokaisen oma valinta. Voiko yksi syy olla tietämättömyys psykoterapiaa kohtaan? Mitä siitä kertoisin, mitä kysyjille vastaisin, taidettiin aikoinaan eräässä hittibiisissäkin laulaa. Mitä minä sitten kerron, kun minulta terapiasta kysytään?

Mitä voi kertoa asiasta, joka on niin henkilökohtainen ja arka? Ei ainakaan sitä, mitä siellä puhutaan. Kertooko se kenellekään mitään, että sanon siellä keskusteltavan? Vaan, kun se minun kohdallani on juuri sitä, keskustelemista. Keskustelu laittaa aivotyöskentelyn liikkeelle josta se siirtyy eteenpäin tunnetasolle ja sitä kautta vaikuttaa, no kaikkeen. Se on siis yhtä mystistä, kuin pienelle lapselle joulupukki. Tunne molemmissa on sanoin kuvaamatonta, kestää aikansa ja lopulta huomaat, että se on taakse jäänyttä elämää, mutta on tavalla tai toisella mukana koko lopun elämää.

Terapian vaikutus arkeen

Miten terapia sitten minun arjessa näkyy? Konkreettisesti niin, että käyn siellä kahdesti viikossa. Nämä ajat ovat sellaisia jotka jätän väliin vain erittäin painavasta syystä. Ystäväni kerran kysyi, että jaksanko tavata terapian jälkeen, vai olenko ihan ”puhki”? Pääsääntöisesti olen terapian jälkeisen ajan pyhittänyt itselleni, mutta sen vuoksi, että ajatustyö sen jälkeen jatkuu ja on hyvä saada mieli tasaantumaan.

Olen koko terapia-ajan ollut pois työelämästä, joten en tiedä tuosta yhtälöstä mitään. Tähän on tulossa syksyllä muutos. Voisin kuvitella, että olisin kokenut hetkiä, jolloin työnteko olisi tuntunut esim. seuraavana päivänä raskaalta, tai ajatukset olisivat harhailleet. Koen kotona olon helpottaneen tätä matkaani.

Näkyykö mitään ulospäin? Tätä voisi kysyä läheisiltäni. Onko kaikki ennallaan? Jos ei ole, niin mikä on muuttunut? Voi olla vaikea nähdä muutosta, kun on tottunut ajattelemaan toisen olevan tietynlainen. Uskaltaako toiselle sanoa hänen muutoksestaan, edes silloin, kun se on positiivinen? Huomaako silloin itsestään jotain, jos näkee toisen muuttuneen? Onko turvallisempaa ajatella asioiden olevan aina samalla lailla?

Koen elämänlaatuni parantuneen. Astmalääke on enää satunnaisessa käytössä. Entinen ajatusmaailma on kuin usvana jossain kaukana, en kykene ajattelemaan entisellä tavalla. Vanhat tavat unohtuvat yksi kerrallaan. Kaikki ottaa aikansa ja jäänkin usein kiinni itselleni toimiessani vanhaan malliin. Tässä kohtaa joskus toivoo, että joku sanoisi, että huomaatko mitä juuri tapahtui, mutta niinhän se ei mene. Satunnaisesti osaan näissä tilanteissa itseäni myös kiittää. Ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Minun elämässä on vihdoin muutakin, kuin vain minä ja pelkoni, minun tahtoni ja tapani. Olen oppinut kuulemaan ja näkemään, kiinnitän huomiota ympäristöön ja ihmisten reagointeihin. Huomaan asioita, jotka ennen soluivat ohitseni. Olen tässä hetkessä ja sillä arvostan ihmisiä ympärilläni. Näen itseni, mutta myös ympäristöni erilailla. Minusta alkaa löytyä uskoa itseeni ja siihen, että olen arvokas. Opettelen ottamaan vastuun omasta elämästäni ja valinnoistani, myös niistä vähemmän hyvistä. En ole enää itseni kynnysmatto. Minä elän!

Paljon vielä tulee muuttumaan ja se näyttää tulevan jäätävän syyllisyyden saattelemana, mutta ken leikkiin ryhtyy, niin se leikin kestäköön.

Ajattelin pitkään juuri tuon tekstin tavoin ja onhan se varmaan edelleen osittain totta. Lähtiessäni tälle matkalle ainoa odotus minulla oli se, että elämäni muuttuu. Hain tarkoituksella muutosta omaan olooni, silti tuo viesti tuli silloin oikeaan aikaan ja paikkaan, siltä minusta tuntui tähän päivään saakka. Mitä siis tapahtui tässä välissä?

Arpa osuu kohdalle

Olin pitkään vahvasti sitä mieltä, että minä en todellakaan ole muuttunut, olen vain löytänyt aidon itseni. Voipi olla, mutta todellisuudessa en ole enää se sama ihminen, enkä mistään hinnasta haluakaan olla. Minä siis olen muuttunut, katsoo asiaa miltä kantilta hyvänsä. Tarvittiin totaalinen romahdus, jotta pystyin näkemään itseni sellaisena kun olin ollut, eikä se ole ollut mukavaa katsottavaa. Tiedän, että se mitä olen antanut ymmärtää olevani, ei ole tämän kanssa balanssissa, mutta en ollut minäkään. Tämä yllättää monet, mutta niin se vain on. Vai olisiko niin, ettei kukaan ole asiaa ääneen sanonut, vaikka on mielessään miettinyt? Tällä hetkellä katson itseäni ja nimenomaan sitä ”entistä” kuin ulkopuolelta, en ole tunnistaa sitä ihmistä jonka näen. Minun ei tarvitse katsoa kauas, kun näen tämän verenperintönä. Jonkun tämä oli katkaistava ja se arpa osui minun kohdalleni.

Muutos omasta halusta

On paljon (onneksi) ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä itseensä, minä en ollut. Koska voin kirjoittaa vain omasta puolestani, niin voin sanoa olleeni kaikesta huolimatta onnekas että muutuin. Huolimatta siitä, että se on tuonut paljon tuskaa, menetystä, nöyrtymistä, katsomista totuutta silmiin ja sen myöntämistä, että olen toiminut väärin ja epäoikeudenmukaisesti. Ilman tämän kaiken kohtaamista, en koskaan pääsisi eteenpäin, en voisi muuttua. Miten tästä eteenpäin? Sen aika näyttää, mutta entiseen minään ei ole paluuta! Minä siis olen muuttunut.

Uskon muutoksen saavuttavan sen kenellä siihen on tarve. Aina on pientä säädettävää ja syytä katsoa peiliin. Kuvastin ei oikeassakaan elämässä kerro sitä mitä sen haluaa kertovan, se kertoo totuuden. Muutos täytyy tulla omasta halusta ja tarpeesta, ei toisen vuoksi. Ehkä juuri tästä syystä harvemmin auttaa se, että joku asiasta sanoo, se pitää aina itse tuntea. Uskon, että jokainen tupakoitsija tietää vaarat, mutta eroon pääsee, vain kun sitä itse haluaa.

Aito ja rehellinen

Kelpaan juuri tällaisena kun olen, mutta silloin minun on oltava aito ja rehellinen oma itseni. Tähän kuuluu silloin myös se, etten osaa kaikkea, en onnistu aina kaikessa, uskallan olla väärässä ja myöntää sen. Kyky kertoa miltä minusta tuntuu, pyytää tarvittaessa apua. Nähdä elämä realistisena, aina se ei ole ruusuilla tanssimista, välillä siinä on myös kaktuksia. Se on kuitenkin elämää ja siinä kuuluu joskus ryvettyä, jotta se voi taas näyttää parhaat puolensa. On kovin vaikeaa kohdata asioita jotka satuttavat, on helpompi peittää ja antaa ymmärtää jotain aivan muuta. Tätä ei edes välttämättä huomaa. Pystytkö sanomaan miltä sinusta tuntuu? Voisitko kokeilla?

Voiko siis ihminen muuttua ja ”vanha koira” oppia uusia temppuja? Kyllä voi, minä olen siitä hyvä esimerkki.