Jäin miettimään, mitä tämä merkitsi hänelle. Hän vaikutti ylpeältä omasta selviytymisestään. Epäilemättä hän oli oppinut itsestään monenlaista tämän kokemuksen kautta. Masennuksesta selviytyminen saattoi olla merkittävä pystyvyyden tunnetta lisäävä kokemus tämän nuoren miehen elämässä. Toisaalta monet asiakkaat eivät hakeudu hoitoon ensimmäisen kerran masentuessaan. Monella on psykoterapiaan tullessaan taustalla useampia kertoja, kun he tunnistavat olleensa avun tarpeessa. Hoitoon hakeutuminen on kuitenkin ollut vaikeaa ja psykoterapiaan pääsy on koettu lähes mahdottomaksi, jos ei ole niin sanotusti pää kainalossa.

Parantunutkin masennus voi jättää jälkensä

Olen asiakkaissani huomannut, että monille masennuksen läpikäyneille on jäänyt masennuksen pelko. Esimerkiksi surun kokeminen voi olla pelottavaa, koska se tuo mieleen masennuksen tuntemukset. Surun tunne voi saada pelkäämään, että masennus toistuu, ja me kaikki tiedämme miten paljon hankaluutta tunteiden välttelystä seuraa – ehkä jopa kaikki vaikeudet ovat jollain tavalla tunteiden välttelyn seurausta.

Kuitenkin huomaan aina pohtivani, miten saisimme oikeat ihmiset
hakeutumaan psykoterapiaan oikeaan aikaan.

Psykoterapiaan hakeutumista ja pääsyä halutaan helpottaa. Tämä on todella hieno asia, koska jo pelkkä hakeutumiseen liittyvä byrokratia kaikkine täytettävine kriteereineen hankaloittaa monien terapiaan pääsyä. Lisäksi siihen liittyy usein monenlaisia henkisiä kynnyksiä, jotka asiakkaan täytyy ylittää, jotta ylipäätään hakeutuu hoidon piiriin vaikeuksiensa kanssa. Kuitenkin huomaan aina pohtivani, miten saisimme oikeat ihmiset hakeutumaan psykoterapiaan oikeaan aikaan. Mikä sitten olisi se oikea aika?

Otollisin aika terapialle

Psykoterapiavalmiudesta on esitetty monikohtaisia vaihemalleja. Yksinkertaistaen kyse on kuitenkin siitä, että apua pitäisi olla tarjolla silloin, kun ihminen on valmis sitä vastaanottamaan. Valmius yleensä kasvaa silloin, kun kriisi ja ongelmat ovat ajankohtaisia. Ideaalitilanteessa oikea kohta psykoterapiaan hakeutumiselle varmaankin löytyisi juuri pahimman kriisin jälkeen, ja ennen kuin tilanne helpottuu liikaa, niin että motivaatio työstää ongelmia on vielä olemassa. Myöhemmin motivaatio voi kyllä löytyä uudelleen, kun ongelmat toistuvat, mutta tilanteilla on tapana monimutkaistua ajan myötä.

Ehkä psykoterapiaan voi hakeutua liian aikaisinkin, mutta enemmän haasteita on edessä, jos hakeutuminen tapahtuu liian myöhään.

Mikäli ongelmat kroonistuvat, voi psykoterapiavalmius paradoksaalisesti heikentyä. Silloin saatetaan tarvita ensin jonkinlaista hoitoa, ennen kuin valmius psykoterapiaan on kohdallaan. Tällöin on yleensä edessä pitkä, vuosien psykoterapiajakso, eikä lyhytterapiaa kannata edes harkita. Asiakkaat itse surevat ”menetettyjä aikoja”, jolloin eivät ole olleet kovin toimintakykyisiä, mutta ovat jotenkin ”pärjäilleet” tai ”sinnitelleet”.  Ehkä psykoterapiaan voi hakeutua liian aikaisinkin, mutta enemmän haasteita on edessä, jos hakeutuminen tapahtuu liian myöhään.

Jäin miettimään sitä tapaamaani nuorta miestä, joka päätti selvitä ongelmistaan ilman ammattiapua. Olisiko juuri hänet pitänyt ohjata psykoterapiaan? Olisiko juuri hän hyötynyt psykoterapiasta merkittävästi ja löytänyt loppuelämäkseen taidot kohdata tunteita, joiden avulla tulevat elämänkriisit sujuisivat ilman syvempiä kuoppia. Emme tosin tiedä, löytyivätkö ne keinot itsenäisesti, sitä tarina ei kerro. Jostain syystä hän kuitenkin halusi tietää, missä pidän vastaanottoani. Ehkä vain varmuuden vuoksi.