Ei voi olla mahdollista

Kysymyksen kuultuani olin osannut jo aavistaa, että minun tietoni ei taida olla ihan paikkaansa pitävä. Siksi järkytys oli niin suuri. Luottamus terapeuttiin oli suuri ja tiesin, ettei hän minulle mitään pajunköyttä syötä. Minun itse on asiat selvitettävä, valmiita vastauksia en häneltä saa. Vapisevin käsin sitten paperin esiin kaivoin ja aloimme käsitellä asiaa. Niin monta kohtaa oli kuin minusta kirjoitettu, minähän toimin juuri tuolla tapaa. Miten tämä voi olla mahdollista? Minä läheisriippuvainen? Minä, itsenäisen ihmisen perikuva, pärjäävä, omatoiminen ja kaikki asiat hoitava, olenko minä läheisriippuvainen? Nyt on jossain käynyt kyllä painovirhe paholainen.

Ei painovirhe, vaan totisinta totta

Asiaa alettiin avaamaan ja mitä pidemmälle on edetty, sitä selvemmältä se tuntuu. Kyllä minä olen (ollut) läheisriippuvainen. Emme niinkään puhu läheisriippuvuudesta itsestään, vaan nimenomaan siitä, mikä siihen minun kohdallani on johtanut. Ei kukaan syntymästään sitä ole, vaikka luultavasti tästäkin jotain geeniperimää löytyy.

Kaiken takaa löytyikin ihminen jolla oli suunnaton tarve saada hyväksyntää. Olin aina pitänyt itseäni maailman vähiten itsekkäänä ihmisenä, enhän voinut olla sellainen, kun kaiken toisten puolesta olin valmis tekemään. Väärin, sillä käytöksellä nimenomaan itsekkäästi käänsin kaiken itseeni. Minä kun teen ja minä kun huomioin kaiken, niin olette te tavan toopeja, kun ette moista huomaa. Vieläkin tämän tiedostamisessa on haastetta. Minulla on tähän kyllä niin hyvä peili, että jos siitä en näe, niin sitten vika on oikeasti korvien välissä.

Mikä ihmeen läheisriippuvuus?

Se ei siis ollutkaan sitä, että jonkun on koko ajan oltava pitämässä kädestä kiinni. Se oli sitä, että on tarve pitää kaikki ohjakset omissa käsissä, kontrolloida kaikkia ja kaikkea. Tarve tehdä asiat toisten puolesta, tyrkyttää apuaan ja loukkaantua, jos sitä ei oteta vastaan, ajatella koko ajan muita ja syrjäyttää samalla itsensä. Suostuminen asioihin joita ei oikeastaan edes halua, loputon miellyttäminen. Läheisriippuvaiselta kysyttäessä mitä hänelle kuuluu, hän kertoo mitä miehelle, lapsille, koirille ja kanoille kuuluu. Itsestään hän visusti karttaa kertomasta.

Hän hylkää itsensä elääkseen toisen elämää ja nimenomaan tehdäkseen tämän toisen elämästä (omasta mielestään) mahdollisimman hyvä. On tärkeää muistaa ettei tätä kukaan tee tietoisesti. Nyt ajatellen, huh huh, on sen täytynyt olla läheisilleni ahdistavaa, eikä helppoa ole vieläkään, niin tiukassa se minussa istuu.

Veteen piirretty viiva

Miten sitten erottaa riippuvuuden ja rakkauden toisistaan? Onko sillä edes mitään merkitystä? Ei kait millään ole mitään merkitystä niin kauan kun se ei vaivaa itseään, muita se voi vaivata paljonkin. Mistä tietää kummasta lähtökohdasta toimii? Sydämestään. Tunne on aina jokaisen oma ja henkilökohtainen, se ei ole koskaan väärin. Tunteen alkuperä ei vaan aina ole paras mahdollinen. Tunne on kuin veteen piirretty viiva, häilyvä, muuttuva, sen olemassa olon tietää, mutta aitoon tuntemiseen vaaditaan jo enemmän. Olin aina ollut sitä mieltä että tiedostan kaikki tunteet, väärin edelleen. En edes tiennyt etten niitä tunnista. Onneksi en saa sähköiskua jokaisesta väärästä olettamuksesta omalla kohdallani, olisin kyllä jo vainaa.

Ilman psykoterapiaa, tämä kaikki ei olisi minulle ehkä koskaan selvinnyt. Miksi sen selvittäminen sitten on niin tärkeää? Sellainen jolla on kokemusta läheisriippuvuudesta tietää sanomattakin. Ne jotka eivät tiedä, voivat olla kiitollisia, kyseessä on kaiken voiman vievä raastava taakka, niin kantajalleen kuin läheisillekin. Kaikki on hyvin, tässä ja nyt, tätä ajatusta kohden syksyn saattelema on hyvä jatkaa.

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin

Mikäli siihen tutustuu tarkemmin, voi tulla seinä vastaan. ”Varmaan ihan hyvä juttu, mutta ei liikuta minua” tai ”Minä en olisi valmis kertomaan omia asioita kenellekään kallonkutistajalle”. Niin, se on jokaisen oma valinta. Voiko yksi syy olla tietämättömyys psykoterapiaa kohtaan? Mitä siitä kertoisin, mitä kysyjille vastaisin, taidettiin aikoinaan eräässä hittibiisissäkin laulaa. Mitä minä sitten kerron, kun minulta terapiasta kysytään?

Mitä voi kertoa asiasta, joka on niin henkilökohtainen ja arka? Ei ainakaan sitä, mitä siellä puhutaan. Kertooko se kenellekään mitään, että sanon siellä keskusteltavan? Vaan, kun se minun kohdallani on juuri sitä, keskustelemista. Keskustelu laittaa aivotyöskentelyn liikkeelle josta se siirtyy eteenpäin tunnetasolle ja sitä kautta vaikuttaa, no kaikkeen. Se on siis yhtä mystistä, kuin pienelle lapselle joulupukki. Tunne molemmissa on sanoin kuvaamatonta, kestää aikansa ja lopulta huomaat, että se on taakse jäänyttä elämää, mutta on tavalla tai toisella mukana koko lopun elämää.

Terapian vaikutus arkeen

Miten terapia sitten minun arjessa näkyy? Konkreettisesti niin, että käyn siellä kahdesti viikossa. Nämä ajat ovat sellaisia jotka jätän väliin vain erittäin painavasta syystä. Ystäväni kerran kysyi, että jaksanko tavata terapian jälkeen, vai olenko ihan ”puhki”? Pääsääntöisesti olen terapian jälkeisen ajan pyhittänyt itselleni, mutta sen vuoksi, että ajatustyö sen jälkeen jatkuu ja on hyvä saada mieli tasaantumaan.

Olen koko terapia-ajan ollut pois työelämästä, joten en tiedä tuosta yhtälöstä mitään. Tähän on tulossa syksyllä muutos. Voisin kuvitella, että olisin kokenut hetkiä, jolloin työnteko olisi tuntunut esim. seuraavana päivänä raskaalta, tai ajatukset olisivat harhailleet. Koen kotona olon helpottaneen tätä matkaani.

Näkyykö mitään ulospäin? Tätä voisi kysyä läheisiltäni. Onko kaikki ennallaan? Jos ei ole, niin mikä on muuttunut? Voi olla vaikea nähdä muutosta, kun on tottunut ajattelemaan toisen olevan tietynlainen. Uskaltaako toiselle sanoa hänen muutoksestaan, edes silloin, kun se on positiivinen? Huomaako silloin itsestään jotain, jos näkee toisen muuttuneen? Onko turvallisempaa ajatella asioiden olevan aina samalla lailla?

Koen elämänlaatuni parantuneen. Astmalääke on enää satunnaisessa käytössä. Entinen ajatusmaailma on kuin usvana jossain kaukana, en kykene ajattelemaan entisellä tavalla. Vanhat tavat unohtuvat yksi kerrallaan. Kaikki ottaa aikansa ja jäänkin usein kiinni itselleni toimiessani vanhaan malliin. Tässä kohtaa joskus toivoo, että joku sanoisi, että huomaatko mitä juuri tapahtui, mutta niinhän se ei mene. Satunnaisesti osaan näissä tilanteissa itseäni myös kiittää. Ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Minun elämässä on vihdoin muutakin, kuin vain minä ja pelkoni, minun tahtoni ja tapani. Olen oppinut kuulemaan ja näkemään, kiinnitän huomiota ympäristöön ja ihmisten reagointeihin. Huomaan asioita, jotka ennen soluivat ohitseni. Olen tässä hetkessä ja sillä arvostan ihmisiä ympärilläni. Näen itseni, mutta myös ympäristöni erilailla. Minusta alkaa löytyä uskoa itseeni ja siihen, että olen arvokas. Opettelen ottamaan vastuun omasta elämästäni ja valinnoistani, myös niistä vähemmän hyvistä. En ole enää itseni kynnysmatto. Minä elän!

Paljon vielä tulee muuttumaan ja se näyttää tulevan jäätävän syyllisyyden saattelemana, mutta ken leikkiin ryhtyy, niin se leikin kestäköön.

Ajattelin pitkään juuri tuon tekstin tavoin ja onhan se varmaan edelleen osittain totta. Lähtiessäni tälle matkalle ainoa odotus minulla oli se, että elämäni muuttuu. Hain tarkoituksella muutosta omaan olooni, silti tuo viesti tuli silloin oikeaan aikaan ja paikkaan, siltä minusta tuntui tähän päivään saakka. Mitä siis tapahtui tässä välissä?

Arpa osuu kohdalle

Olin pitkään vahvasti sitä mieltä, että minä en todellakaan ole muuttunut, olen vain löytänyt aidon itseni. Voipi olla, mutta todellisuudessa en ole enää se sama ihminen, enkä mistään hinnasta haluakaan olla. Minä siis olen muuttunut, katsoo asiaa miltä kantilta hyvänsä. Tarvittiin totaalinen romahdus, jotta pystyin näkemään itseni sellaisena kun olin ollut, eikä se ole ollut mukavaa katsottavaa. Tiedän, että se mitä olen antanut ymmärtää olevani, ei ole tämän kanssa balanssissa, mutta en ollut minäkään. Tämä yllättää monet, mutta niin se vain on. Vai olisiko niin, ettei kukaan ole asiaa ääneen sanonut, vaikka on mielessään miettinyt? Tällä hetkellä katson itseäni ja nimenomaan sitä ”entistä” kuin ulkopuolelta, en ole tunnistaa sitä ihmistä jonka näen. Minun ei tarvitse katsoa kauas, kun näen tämän verenperintönä. Jonkun tämä oli katkaistava ja se arpa osui minun kohdalleni.

Muutos omasta halusta

On paljon (onneksi) ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä itseensä, minä en ollut. Koska voin kirjoittaa vain omasta puolestani, niin voin sanoa olleeni kaikesta huolimatta onnekas että muutuin. Huolimatta siitä, että se on tuonut paljon tuskaa, menetystä, nöyrtymistä, katsomista totuutta silmiin ja sen myöntämistä, että olen toiminut väärin ja epäoikeudenmukaisesti. Ilman tämän kaiken kohtaamista, en koskaan pääsisi eteenpäin, en voisi muuttua. Miten tästä eteenpäin? Sen aika näyttää, mutta entiseen minään ei ole paluuta! Minä siis olen muuttunut.

Uskon muutoksen saavuttavan sen kenellä siihen on tarve. Aina on pientä säädettävää ja syytä katsoa peiliin. Kuvastin ei oikeassakaan elämässä kerro sitä mitä sen haluaa kertovan, se kertoo totuuden. Muutos täytyy tulla omasta halusta ja tarpeesta, ei toisen vuoksi. Ehkä juuri tästä syystä harvemmin auttaa se, että joku asiasta sanoo, se pitää aina itse tuntea. Uskon, että jokainen tupakoitsija tietää vaarat, mutta eroon pääsee, vain kun sitä itse haluaa.

Aito ja rehellinen

Kelpaan juuri tällaisena kun olen, mutta silloin minun on oltava aito ja rehellinen oma itseni. Tähän kuuluu silloin myös se, etten osaa kaikkea, en onnistu aina kaikessa, uskallan olla väärässä ja myöntää sen. Kyky kertoa miltä minusta tuntuu, pyytää tarvittaessa apua. Nähdä elämä realistisena, aina se ei ole ruusuilla tanssimista, välillä siinä on myös kaktuksia. Se on kuitenkin elämää ja siinä kuuluu joskus ryvettyä, jotta se voi taas näyttää parhaat puolensa. On kovin vaikeaa kohdata asioita jotka satuttavat, on helpompi peittää ja antaa ymmärtää jotain aivan muuta. Tätä ei edes välttämättä huomaa. Pystytkö sanomaan miltä sinusta tuntuu? Voisitko kokeilla?

Voiko siis ihminen muuttua ja ”vanha koira” oppia uusia temppuja? Kyllä voi, minä olen siitä hyvä esimerkki.

Miksi? Tuo kysymys on ollut takaraivossa vuosikymmeniä. Olenhan aina aavistanut, että kaikki ei ole kohdallaan. Siksi kait tuo kysymyskin niin kovasti minut oli vallannut? Mystisyydenverhon alettua avautua alkoi omalle käytökselleni löytyä selityksiä. Haluan korostaa sitä, että kyseessä on todellakin selitykset eikä syyt.

Minä ajattelen olevani ns. helppo terapoitava sen vuoksi, että olen ollut hyvin vastaanottavainen, en juurikaan ole laittanut hanttiin. Minä imin itseeni kaiken ja tunsin kuinka oivallukset ja tiedon tulva veivät minut mukanaan. Minä kiltisti myöntelin ja tein ajatustyötä 24/7, kun jotain asiaa oli määrä miettiä. Monesti tätä vauhtia on taivasteltu ja minä tietysti koin ylpeää onnistumista. Minulla oli kiire ”parantua”. Vaan eihän se niin mene, kaikki aikanaan, kaikki aikanaan.

Terapiahuuma vei mukanaan

Minä siis otin kaiken avosylin vastaan. En tehnyt mitään (isoja) päätöksiä kysymättä terapeutilta, tarvitsin hänen hyväksyntänsä valintoihini. Takerruin häneen ja hänen sanomiseensa takiaisen lailla. Sitten aloin ahmimaan tietoa kirjoista. Luin lukemasta päästyäni ja kuuntelin Webinaareja. Hyviä asioita, mutta en osannut suhteuttaa niitä itseeni. Ostin kirjoja omaksi, jotta voin alleviivata niitä. Monen monta kertaa huomasin huokaisevani syvään, jossain kirjan kohtaa ”niin tämä selittää kaiken” ja voi sitä helpotusta, nyt kaikki oli päivänselvää. Tai niin minä kuvittelin.

Totuus oli kuitenkin se, että menin sen kaiken taakse enkä muistanut hoitaa itseäni. Hain vain selityksiä, mutta en nähnyt enää itseäni, enkä ketään muutakaan, jotka olivat lähelläni. Koen olleeni jo vuosia itsekäs, tuolloin minua hallitsi pelko, en kyennyt vaikka kuinka olisin halunnut. Nyt minut valtasi ”terapiahuuma”. Minulla oli suuria haaveita, halusin kirjoittaa kirjan, halusin ruveta auttamaan muita, minä paloin halusta tuoda tätä ilosanomaa muille. Mieli muuttui viikoittain, jos ei päivittäin, haluan tätä, en haluakaan, vai haluanko kumminkin. En tuntunut hallitsevani enää itseäni, en osannut ottaa vastuuta. Selityksiäkö? Niitä, mutta kaikelle löytyy selitys, mutta nyt se ei enää tarkoita vastuun laistamista.

Aloin kertomaan avoimesti siitä, kuinka paljon minun elämäni oli muuttunut. Kuinka minusta oli tullut vahvempi kuin koskaan ja kuinka kaikki on nyt niin hyvin, minä hurahdin muutoksen tuomaan olotilaan. Olin omassa terapiakuplassani, josta käsin kuvittelin tekeväni kaikkea hyvää. Päätin perustaa Facebookiin sivun ihan tätä hyvän levittämistä varten. Säälin kavereitani sen verran, etten tukkisi omaa seinää oivalluksillani ja elämän viisauksillani, joten syntyi Aatosten virtaa. Sivu on edelleen olemassa, mutta sen päivittämisestä on tullut satunnaista.

Minussa syttyy ”asiantuntija”

Olin niin omassa maailmassani, etten huomannut kaatavani asioita läheisteni päälle, jotka näkivät asiat omalla tavallaan. Terapiassa kävin kuitenkin minä, eikä kukaan läheisistäni. Minä vaan sumutorven lailla huusin omaa tilaani ja sitä kuinka kaikki on nyt niin selvää. Ettekö te ymmärrä? Elämänne voi muuttua, kun vaan lähdette tutkimaan itseänne! Minä olisin voinut kantaa t-paitaa, jossa sanotaan ”Annetaan asiantuntijalausuntoja ja puututaan kaikkeen!” Olin huumaantunut löydettyäni selityksiä omalle käytökselleni ja tunteilleni. Sain ikään kuin diagnoosin, jonka tuoma helpotus sokaisi minut täysin. Minä annoin kuulua, koko olemuksellani. Silti olin täysi raakile ja olen sen vuoksi tahtomattani tuottanut pahaa mieltä. Kuvittelin tietäväni. Joka kerta terapiassa putosin takaisin maan pinnalle: ”Kyllä Minna, tuo on ihan totta mitä sanot, mutta…”

Todellisuuden kohtaaminen

Voin kuvitella käytökseni ärsyttäneen läheisiäni, joille en antanut mahdollisuutta muuhun, kuin kuunteluun. Tästä kannan suunnatonta syyllisyyttä, kuka ties lopunikääni. Tämä on taas se kohta, jossa jo sitä niin tutuksi tullutta armollisuutta itseäni kohtaan tarvitsen. Se vaan on yhtä vaikeaa, kun Portugalin voittaa jalkapallon EM-kilpailuissa normi peliajalla, jatkoaikoja tarvitsevat mestaritkin, miksen minäkin.

Tässä vaiheessa olin osa terapiaa, en vain käynyt siellä kahdesti viikossa, vaan elin siinä. Olen kuitenkin ymmärtänyt tämä(kin) kuuluvan asiaan. Nyt koska tästä ajasta alkaa olla aikaa, näen asiat eri valossa. On hämmentävää lukea omia kirjoituksia tai katsoa elettyä elämää taaksepäin ja huomata, kuinka ”häiriöinen” on ollut koko ikänsä. Itse sanoisin olleeni sairas, mutta terapeuttini ilmaisi asian armollisemmin, ”häiriöinen” ja kuulostaahan se paremmalta. Vai kuulostaako? Olkoon nyt ”häiriöinen” niin kauan, kun mieleen mahdollisesti pullahtaa toinen sana.

Nyt on tarkoitus palata sinne vuoden takaiseen aikaan, terapian alkuun. Äkkiseltään tuntuu, että muistanko mitään siitä(kään) ajasta, mutta katsotaan mitä alkaa syntymään.

Ensimmäinen ajatus terapeutin nähdessäni oli ja oli itse asiassa vielä monen monta kertaa, että tunnenko minä hänet. Aivot raksuttivat jonnekin hamaan nuoruuteen, jonne yritin häntä yhdistää. Tunne oli kiusallinen ja se varmasti alkuun vaikutti luottamuksen syntyyn. Muistan istuneeni tuolissa ja takaraivossa jyskyttävä ajatus etsii yhteyttä. Paljastettakoon tässä vaiheessa, etten koskaan löytänyt tällaista yhteyttä ja nyt se ”pelko” on jo taakse jäänyttä elämää.

Mitä olisin sitten tehnyt jos tämä yhteys olisikin minun mielessä löytynyt. En tiedä, eikä minun sitä tarvitse edes pohtia. Meillä on hyvä hoitosuhde, johon olen tyytyväinen. Lukuun ottamatta niitä kertoja, kun hän minua ärsyttää, se onneksi kuuluu asiaan. Kaikenlaiset tunteet nousevat pintaan.

Mietin myös sitä, että mitä tapahtuu, jos näemme vaikka kaupassa. Luonko katseeni alas, alan räplätä puhelinta tai vaihdan toiselle puolen katua. Mitään näistä en tehnyt, kun se kerta tuli. Seurasin aikani sivusta ja kun hän ohitti minut, tervehdimme hymyillen. Puhuimme tästä tapaamisesta jälkikäteen ja kerroin, että minuun teki vaikutuksen, sen että hän oli juuri saman oloinen, kun olin häneen tottunut. Hän ikään kuin tuli ihan tavalliseksi ihmiseksi minun silmissä.

Alku oli siis kaikella tapaa haastavaa. En tiennyt mitä odottaa. Epäilin etten osaa sanoa mitään. Mitä minulta odotetaan? Pitääkö minun tehdä jotain kotiläksyjä? Mitä hän minusta ajattelee? Olenko minä tarpeeksi ”sekaisin” tai liian ”sekaisin” tähän terapiaan? Teenkö jotain palikkatehtäviä? Miljoona kysymystä pyöri päässä ja jokaiseen niihin on tullut vastaus aikanaan. Eteenpäin minua vei koko ajan ns. paranemisen palo, uskoin siihen, että vaikka mitä tulee vastaan, niin minun on se nyt kohdattava ja sitähän on tullut, mutta se on sitten oma tarinansa.

Sekin hetki tuli, kun odotushuoneessa istuessani tuli mieleen ajatus, ettei tästä ole mitään hyötyä, aikaa ja rahaa menee vaan hukkaan. Olin tässä kohtaa jo oppinut sanomaan aika hyvin sen mitä mieleen tulee ja sanoin sen sitten terapeutille. Jos nyt tulkitsen hänen yleensä hyvinkin neutraalia suhtautumista, siis sitä, ettei hän lähde mukaan minun maailmaan, voisin väittää pienen kauhunsekaisen välähdyksen hänen silmissään. Niinpä hän kysyi, että olenko oikeasti sitä mieltä, että lopettaisin? Olin ja en, mutta enhän minä ole lopettanut. Tämäkin tunne oli vaan tunnettava. Tunteita onkin sittemmin tullut paljon.

Puhuminen oli aluksi erittäin hankalaa, en vaan saanut sanoja ulos. Aivan kuin joku olisi pitänyt niistä sisälläni kiinni, olipa siitäkin puhetta, josko minulla olisi nuorena ollut mutismia, mutta ei ole. Minä vaan olin sanaton, niin paljon olin sisälleni kätkenyt. Avuksi tuli kirjoittaminen.

Aloin kotona kirjoittaa ajatuksiani vihkoon, ei niissä mitään suuria juonteenkäänteitä ollut, eikä niistä mitään romaania koskaan saisi, mutta minua se auttoi. Paperille sain sen, mikä ei suusta ulos tullut. Alkuun päästyäni aloin pitämään anonyymiä blogia, jonne sitten kerroin omaa tarinaani. Blogin ja vihkon asiat olivat tietenkin minun ajatuksia, mutta vihkoon kirjoitin sellaista mitä en halunnut julkisuuteen, en edes anonyyminä. Tällä tapaa ne tukivat toisiaan.

Pitkän aikaa aina terapian alkuun luin blogini ja siitä pääsimme asian ytimeen. Se oli minulle silta vaikeaan puhumiseen. Ajan kanssa huomasin, etten enää tarvinnut blogia, vaikka se olikin aina paperiversiona mukanani. Puhumisesta oli tullut luontevaa, vaikka se olikin rönsyilevää ja on sitä usein vieläkin. Niin paljon asiaa ja ajatuksia ja niin vähän aikaa. Vai olisiko sittenkin niin, että minä ihan liikaa pohdin ja takerrun epäoleelliseen? Luultavasti niin.