Selityksiä ja neuvoja – pata kattilaa soimaa

Miksi? Tuo kysymys on ollut takaraivossa vuosikymmeniä. Olenhan aina aavistanut, että kaikki ei ole kohdallaan. Siksi kait tuo kysymyskin niin kovasti minut oli vallannut? Mystisyydenverhon alettua avautua alkoi omalle käytökselleni löytyä selityksiä. Haluan korostaa sitä, että kyseessä on todellakin selitykset eikä syyt.

Minä ajattelen olevani ns. helppo terapoitava sen vuoksi, että olen ollut hyvin vastaanottavainen, en juurikaan ole laittanut hanttiin. Minä imin itseeni kaiken ja tunsin kuinka oivallukset ja tiedon tulva veivät minut mukanaan. Minä kiltisti myöntelin ja tein ajatustyötä 24/7, kun jotain asiaa oli määrä miettiä. Monesti tätä vauhtia on taivasteltu ja minä tietysti koin ylpeää onnistumista. Minulla oli kiire ”parantua”. Vaan eihän se niin mene, kaikki aikanaan, kaikki aikanaan.

Terapiahuuma vei mukanaan

Minä siis otin kaiken avosylin vastaan. En tehnyt mitään (isoja) päätöksiä kysymättä terapeutilta, tarvitsin hänen hyväksyntänsä valintoihini. Takerruin häneen ja hänen sanomiseensa takiaisen lailla. Sitten aloin ahmimaan tietoa kirjoista. Luin lukemasta päästyäni ja kuuntelin Webinaareja. Hyviä asioita, mutta en osannut suhteuttaa niitä itseeni. Ostin kirjoja omaksi, jotta voin alleviivata niitä. Monen monta kertaa huomasin huokaisevani syvään, jossain kirjan kohtaa ”niin tämä selittää kaiken” ja voi sitä helpotusta, nyt kaikki oli päivänselvää. Tai niin minä kuvittelin.

Totuus oli kuitenkin se, että menin sen kaiken taakse enkä muistanut hoitaa itseäni. Hain vain selityksiä, mutta en nähnyt enää itseäni, enkä ketään muutakaan, jotka olivat lähelläni. Koen olleeni jo vuosia itsekäs, tuolloin minua hallitsi pelko, en kyennyt vaikka kuinka olisin halunnut. Nyt minut valtasi ”terapiahuuma”. Minulla oli suuria haaveita, halusin kirjoittaa kirjan, halusin ruveta auttamaan muita, minä paloin halusta tuoda tätä ilosanomaa muille. Mieli muuttui viikoittain, jos ei päivittäin, haluan tätä, en haluakaan, vai haluanko kumminkin. En tuntunut hallitsevani enää itseäni, en osannut ottaa vastuuta. Selityksiäkö? Niitä, mutta kaikelle löytyy selitys, mutta nyt se ei enää tarkoita vastuun laistamista.

Aloin kertomaan avoimesti siitä, kuinka paljon minun elämäni oli muuttunut. Kuinka minusta oli tullut vahvempi kuin koskaan ja kuinka kaikki on nyt niin hyvin, minä hurahdin muutoksen tuomaan olotilaan. Olin omassa terapiakuplassani, josta käsin kuvittelin tekeväni kaikkea hyvää. Päätin perustaa Facebookiin sivun ihan tätä hyvän levittämistä varten. Säälin kavereitani sen verran, etten tukkisi omaa seinää oivalluksillani ja elämän viisauksillani, joten syntyi Aatosten virtaa. Sivu on edelleen olemassa, mutta sen päivittämisestä on tullut satunnaista.

Minussa syttyy ”asiantuntija”

Olin niin omassa maailmassani, etten huomannut kaatavani asioita läheisteni päälle, jotka näkivät asiat omalla tavallaan. Terapiassa kävin kuitenkin minä, eikä kukaan läheisistäni. Minä vaan sumutorven lailla huusin omaa tilaani ja sitä kuinka kaikki on nyt niin selvää. Ettekö te ymmärrä? Elämänne voi muuttua, kun vaan lähdette tutkimaan itseänne! Minä olisin voinut kantaa t-paitaa, jossa sanotaan ”Annetaan asiantuntijalausuntoja ja puututaan kaikkeen!” Olin huumaantunut löydettyäni selityksiä omalle käytökselleni ja tunteilleni. Sain ikään kuin diagnoosin, jonka tuoma helpotus sokaisi minut täysin. Minä annoin kuulua, koko olemuksellani. Silti olin täysi raakile ja olen sen vuoksi tahtomattani tuottanut pahaa mieltä. Kuvittelin tietäväni. Joka kerta terapiassa putosin takaisin maan pinnalle: ”Kyllä Minna, tuo on ihan totta mitä sanot, mutta…”

Todellisuuden kohtaaminen

Voin kuvitella käytökseni ärsyttäneen läheisiäni, joille en antanut mahdollisuutta muuhun, kuin kuunteluun. Tästä kannan suunnatonta syyllisyyttä, kuka ties lopunikääni. Tämä on taas se kohta, jossa jo sitä niin tutuksi tullutta armollisuutta itseäni kohtaan tarvitsen. Se vaan on yhtä vaikeaa, kun Portugalin voittaa jalkapallon EM-kilpailuissa normi peliajalla, jatkoaikoja tarvitsevat mestaritkin, miksen minäkin.

Tässä vaiheessa olin osa terapiaa, en vain käynyt siellä kahdesti viikossa, vaan elin siinä. Olen kuitenkin ymmärtänyt tämä(kin) kuuluvan asiaan. Nyt koska tästä ajasta alkaa olla aikaa, näen asiat eri valossa. On hämmentävää lukea omia kirjoituksia tai katsoa elettyä elämää taaksepäin ja huomata, kuinka ”häiriöinen” on ollut koko ikänsä. Itse sanoisin olleeni sairas, mutta terapeuttini ilmaisi asian armollisemmin, ”häiriöinen” ja kuulostaahan se paremmalta. Vai kuulostaako? Olkoon nyt ”häiriöinen” niin kauan, kun mieleen mahdollisesti pullahtaa toinen sana.