Riippuvuutta vai rakkautta?

Ei voi olla mahdollista

Kysymyksen kuultuani olin osannut jo aavistaa, että minun tietoni ei taida olla ihan paikkaansa pitävä. Siksi järkytys oli niin suuri. Luottamus terapeuttiin oli suuri ja tiesin, ettei hän minulle mitään pajunköyttä syötä. Minun itse on asiat selvitettävä, valmiita vastauksia en häneltä saa. Vapisevin käsin sitten paperin esiin kaivoin ja aloimme käsitellä asiaa. Niin monta kohtaa oli kuin minusta kirjoitettu, minähän toimin juuri tuolla tapaa. Miten tämä voi olla mahdollista? Minä läheisriippuvainen? Minä, itsenäisen ihmisen perikuva, pärjäävä, omatoiminen ja kaikki asiat hoitava, olenko minä läheisriippuvainen? Nyt on jossain käynyt kyllä painovirhe paholainen.

Ei painovirhe, vaan totisinta totta

Asiaa alettiin avaamaan ja mitä pidemmälle on edetty, sitä selvemmältä se tuntuu. Kyllä minä olen (ollut) läheisriippuvainen. Emme niinkään puhu läheisriippuvuudesta itsestään, vaan nimenomaan siitä, mikä siihen minun kohdallani on johtanut. Ei kukaan syntymästään sitä ole, vaikka luultavasti tästäkin jotain geeniperimää löytyy.

Kaiken takaa löytyikin ihminen jolla oli suunnaton tarve saada hyväksyntää. Olin aina pitänyt itseäni maailman vähiten itsekkäänä ihmisenä, enhän voinut olla sellainen, kun kaiken toisten puolesta olin valmis tekemään. Väärin, sillä käytöksellä nimenomaan itsekkäästi käänsin kaiken itseeni. Minä kun teen ja minä kun huomioin kaiken, niin olette te tavan toopeja, kun ette moista huomaa. Vieläkin tämän tiedostamisessa on haastetta. Minulla on tähän kyllä niin hyvä peili, että jos siitä en näe, niin sitten vika on oikeasti korvien välissä.

Mikä ihmeen läheisriippuvuus?

Se ei siis ollutkaan sitä, että jonkun on koko ajan oltava pitämässä kädestä kiinni. Se oli sitä, että on tarve pitää kaikki ohjakset omissa käsissä, kontrolloida kaikkia ja kaikkea. Tarve tehdä asiat toisten puolesta, tyrkyttää apuaan ja loukkaantua, jos sitä ei oteta vastaan, ajatella koko ajan muita ja syrjäyttää samalla itsensä. Suostuminen asioihin joita ei oikeastaan edes halua, loputon miellyttäminen. Läheisriippuvaiselta kysyttäessä mitä hänelle kuuluu, hän kertoo mitä miehelle, lapsille, koirille ja kanoille kuuluu. Itsestään hän visusti karttaa kertomasta.

Hän hylkää itsensä elääkseen toisen elämää ja nimenomaan tehdäkseen tämän toisen elämästä (omasta mielestään) mahdollisimman hyvä. On tärkeää muistaa ettei tätä kukaan tee tietoisesti. Nyt ajatellen, huh huh, on sen täytynyt olla läheisilleni ahdistavaa, eikä helppoa ole vieläkään, niin tiukassa se minussa istuu.

Veteen piirretty viiva

Miten sitten erottaa riippuvuuden ja rakkauden toisistaan? Onko sillä edes mitään merkitystä? Ei kait millään ole mitään merkitystä niin kauan kun se ei vaivaa itseään, muita se voi vaivata paljonkin. Mistä tietää kummasta lähtökohdasta toimii? Sydämestään. Tunne on aina jokaisen oma ja henkilökohtainen, se ei ole koskaan väärin. Tunteen alkuperä ei vaan aina ole paras mahdollinen. Tunne on kuin veteen piirretty viiva, häilyvä, muuttuva, sen olemassa olon tietää, mutta aitoon tuntemiseen vaaditaan jo enemmän. Olin aina ollut sitä mieltä että tiedostan kaikki tunteet, väärin edelleen. En edes tiennyt etten niitä tunnista. Onneksi en saa sähköiskua jokaisesta väärästä olettamuksesta omalla kohdallani, olisin kyllä jo vainaa.

Ilman psykoterapiaa, tämä kaikki ei olisi minulle ehkä koskaan selvinnyt. Miksi sen selvittäminen sitten on niin tärkeää? Sellainen jolla on kokemusta läheisriippuvuudesta tietää sanomattakin. Ne jotka eivät tiedä, voivat olla kiitollisia, kyseessä on kaiken voiman vievä raastava taakka, niin kantajalleen kuin läheisillekin. Kaikki on hyvin, tässä ja nyt, tätä ajatusta kohden syksyn saattelema on hyvä jatkaa.