Minä ja terapeutti

mennessä | Asiakastarinat, Minnan tarina, Vertaistuki

Olen nyt puolitoista vuotta käynyt psykoterapiassa ja lienee aika pohtia suhdettani terapeuttiini. Lyhyesti sanottuna se on loistava, mutta koska siitä tulisi aika tylsä blogi niin avaan asiaa hieman lisää.

 

Terapeutti vai ystävä?

Terapeutti ei ole minulle varsinainen ystävä, sanan siinä merkityksessä mitä ystävällä ymmärrän. Hän ei ole myöskään ”hyvänpäivän tuttu”, johon ainut kontakti on tervehtiminen kadulla. Hän on paljon enemmän, hän on jollain tapaa osa minua, vielä. Hän on se, kenen tapaamista odotan, jotta voin kertoa kaikista synkimmätkin tunteet, mutta samalla tapaa ne suurimmat ilon aiheet. On aivan minusta kiinni mihin pureudutaan milläkin istunnolla. Minä olen kuitenkin tämän baletin päätähti, hän on ohjaaja.

Minä olen kuitenkin tämän baletin päätähti, hän on ohjaaja.

Minä kerron hänelle sellaisia asioita, joita en kerro kenellekään muulle, en edes parhaalle ystävälleni. Minulla ei ole häneltä mitään salattavaa, eikä minun tarvitse miettiä mitä mieltä hän on minusta. Minä voin ja olenkin siis täysin avoin kirja hänelle. Se on kaiken perusta. Sitä paitsi hän kyllä minut saa kiinni rysän päältä, jos yritän jotain muuta, miksi siis edes yrittää.

Se miksi kerron terapeutille enkä ystävälle, on hyvin selkeää. Terapeutti on ammattilainen, hän on puolueeton. Hänen ammattimainen näkemys on neutraali verrattuna ystävään. Tämä ei missään tapauksessa sulje pois hänen empaattisuuttaan, mutta minä en voi häntä manipuloida. En saa häntä lähtemään mukaan omiin ajatuksiini, hän on se joka laittaa rajan tässä kohtaa.

Mitä kerron kenellekin?

Ystävälle kerron murheitani ja ilojani, niitä ei käydä sen syvällisemmin läpi. Voivotellaan ja toivotellaan, mutta pintapuolisesti. Mietitään kaiken kalleutta, lapsien kasvua ja maailman menoa. Ystävälle voi manata suurta työmäärää tai sitä, jos naapuri leikkaa nurmikkoa sunnuntaiaamuna, kun haluisin nukkua, vaihdetaan ruokavinkkejä ja pidetään kutsuja. Ystävän kanssa jaetaan arkea.

Terapeutin kanssa käydään läpi sitä mitä se arki minussa herättää ja miksi. Miksi toimin tietyllä tapaa, miksi ajattelen juuri näin? Voisiko asiaa ajatella toisella tapaa? Mikä on se keino millä minun tuntemukset olisi mahdollisimman hyvät, elämä pääsääntöisesti positiivista ja mielekästä. Aina se ei sitä ole, eikä sen pidäkään olla, mutta sen ymmärtämiseen miksi, siihen olen tarvinnut terapeuttia. Ymmärtämään itseäni ja sitä kautta, kuin vahingossa myös ympäristöäni.

Ystävän kanssa on ihana jutella kaikesta ja saada myötätuntoa, mutta harva ystävä on kykenevä olemaan puolueeton.

Ystävän kanssa on ihana jutella kaikesta ja saada myötätuntoa, mutta harva ystävä on kykenevä olemaan puolueeton. Puolueelliselta ystävältä en voi saada sitä perspektiiviä asioihin, jota tarvitsen. Minun ajatus ei ole läheskään aina oikein, mutta ystävyyden menettämisen pelossa, on monesti helpompi vain myötäillä. Jokainen on varmaan kokenut erimielisyyttä ystävänsä kanssa, joten tietää mitä siitä seuraa.

Mitä sitten en saa terapiasta?

En saa sieltä valmiita vastauksia. Voin kyllä yrittää, mutta turhaan. Mistä ne vastaukset sitten tulee? Minusta, ajan kanssa, sitten kun olen siihen valmis. Terapeutti herättelee minussa kysymyksiä sen perusteella mitä minä hänelle kerron. Hän vaistoaa minusta asioita ja näkee/kokee minut tavallaan ja kertoo siitä. Kyllä, se on joskus tuskastuttavaa ja ärsyttävää. Terapiassa saan kuitenkin avaimet itseni tutkiskeluun, saan usein kysymyksiä joita minun pitää pohtia. Haasteelliseksi koen sen, että minulla on aina niin paljon mielen päällä, kun menen terapiaan. Käyn siellä kahdesti viikossa, mutta asiaa riittäisi joka päivälle. Se ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, vaan minun on opittava elämään omaa elämää, rajaamaan ja rajoittamaan.

Terapeutti herättelee minussa kysymyksiä sen perusteella mitä minä hänelle kerron.

Ystävältä saan neuvoja ja opastusta, joskus jopa pyytämättä, mutta jo tässä vaiheessa terapiaa, tiedän ettei se vaan mene niin. Minun on itse käytävä kaikki läpi, se mikä toimii toiselle ei välttämättä toimi minulle. Saan toki ajattelemisen aihetta ja siitä olen kiitollinen, mutta sen viimeisen ratkaisun voin tehdä vain minä. Silloin, en voi myöskään koskaan ketään muuta syyttää!

Sohvalla maaten?

Ei, minä en makaa siellä sohvalla ja terapeutti selkäni takaa piirtää tikku-ukkoja, kukkia tai muuten vaan näyttää tylsistyneeltä, kuten amerikkalaisissa elokuvissa on tapana. Me istumme niin, että näemme koko ajan toisemme. Näin hän varmaan myös tulkitsee minua ja eleitäni, luulisin. Minulla on lupa näyttää siellä kaikki tunteeni, nekin joissa nousee ärtymys.

Kelloa en näe, vaikka tiedän sen seinällä olevankin. Minulle se on vaan helpotus, koska sen nähdessäni keskittyisin vain ajankuluun. Jollain käsittämättömällä tavalla hän pelkällä olemuksellaan pystyy minulle näyttämään sen, että aika alkaa loppua. Aina, ihan aina se tuntuu loppuvan kesken. Koulussa ollessa samainen 45 minuuttia oli piinallisen pitkä, mutta ei terapiassa.

Näiden istuntojen aikana olen löytänyt itsestäni piirteitä, joista olin kuvitellut ihan muuta. Itsekkyydestä, kilttinä olemisesta, huomaavaisuudesta ja monesta muusta. Ei ne olleetkaan minussa sitä mitä olin kuvitellut, niinpä monessa kohtaa on kysytty myös armoa itseään kohtaan. Tätä ei pidä pelästyä, ennen on toiminut silloisen tiedon ja ymmärryksen varassa, silloin se tuntui oikealta. Itsetutkiskelu on pohjimmiltaan enemmän antavaa kuin ottavaa. vaikka se monesti haastavaa onkin. Suosittelen sitä jokaiselle, sinulle, naapurille, työkaverille, kaupan kassalle. Terapiaan voi mennä ilman perässä vedettävää kivirekeä, se on paikka jossa maailma alkaa näyttää uudelta ja yleensä jopa paremmalta. Kannattaako tällaista mahdollisuutta jättää käyttämättä? Jos minulta kysytään, niin ei. Päivääkään en vaihtaisi terapiajaksostani pois.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue lisää

Share This