Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin

Mikäli siihen tutustuu tarkemmin, voi tulla seinä vastaan. ”Varmaan ihan hyvä juttu, mutta ei liikuta minua” tai ”Minä en olisi valmis kertomaan omia asioita kenellekään kallonkutistajalle”. Niin, se on jokaisen oma valinta. Voiko yksi syy olla tietämättömyys psykoterapiaa kohtaan? Mitä siitä kertoisin, mitä kysyjille vastaisin, taidettiin aikoinaan eräässä hittibiisissäkin laulaa. Mitä minä sitten kerron, kun minulta terapiasta kysytään?

Mitä voi kertoa asiasta, joka on niin henkilökohtainen ja arka? Ei ainakaan sitä, mitä siellä puhutaan. Kertooko se kenellekään mitään, että sanon siellä keskusteltavan? Vaan, kun se minun kohdallani on juuri sitä, keskustelemista. Keskustelu laittaa aivotyöskentelyn liikkeelle josta se siirtyy eteenpäin tunnetasolle ja sitä kautta vaikuttaa, no kaikkeen. Se on siis yhtä mystistä, kuin pienelle lapselle joulupukki. Tunne molemmissa on sanoin kuvaamatonta, kestää aikansa ja lopulta huomaat, että se on taakse jäänyttä elämää, mutta on tavalla tai toisella mukana koko lopun elämää.

Terapian vaikutus arkeen

Miten terapia sitten minun arjessa näkyy? Konkreettisesti niin, että käyn siellä kahdesti viikossa. Nämä ajat ovat sellaisia jotka jätän väliin vain erittäin painavasta syystä. Ystäväni kerran kysyi, että jaksanko tavata terapian jälkeen, vai olenko ihan ”puhki”? Pääsääntöisesti olen terapian jälkeisen ajan pyhittänyt itselleni, mutta sen vuoksi, että ajatustyö sen jälkeen jatkuu ja on hyvä saada mieli tasaantumaan.

Olen koko terapia-ajan ollut pois työelämästä, joten en tiedä tuosta yhtälöstä mitään. Tähän on tulossa syksyllä muutos. Voisin kuvitella, että olisin kokenut hetkiä, jolloin työnteko olisi tuntunut esim. seuraavana päivänä raskaalta, tai ajatukset olisivat harhailleet. Koen kotona olon helpottaneen tätä matkaani.

Näkyykö mitään ulospäin? Tätä voisi kysyä läheisiltäni. Onko kaikki ennallaan? Jos ei ole, niin mikä on muuttunut? Voi olla vaikea nähdä muutosta, kun on tottunut ajattelemaan toisen olevan tietynlainen. Uskaltaako toiselle sanoa hänen muutoksestaan, edes silloin, kun se on positiivinen? Huomaako silloin itsestään jotain, jos näkee toisen muuttuneen? Onko turvallisempaa ajatella asioiden olevan aina samalla lailla?

Koen elämänlaatuni parantuneen. Astmalääke on enää satunnaisessa käytössä. Entinen ajatusmaailma on kuin usvana jossain kaukana, en kykene ajattelemaan entisellä tavalla. Vanhat tavat unohtuvat yksi kerrallaan. Kaikki ottaa aikansa ja jäänkin usein kiinni itselleni toimiessani vanhaan malliin. Tässä kohtaa joskus toivoo, että joku sanoisi, että huomaatko mitä juuri tapahtui, mutta niinhän se ei mene. Satunnaisesti osaan näissä tilanteissa itseäni myös kiittää. Ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Minun elämässä on vihdoin muutakin, kuin vain minä ja pelkoni, minun tahtoni ja tapani. Olen oppinut kuulemaan ja näkemään, kiinnitän huomiota ympäristöön ja ihmisten reagointeihin. Huomaan asioita, jotka ennen soluivat ohitseni. Olen tässä hetkessä ja sillä arvostan ihmisiä ympärilläni. Näen itseni, mutta myös ympäristöni erilailla. Minusta alkaa löytyä uskoa itseeni ja siihen, että olen arvokas. Opettelen ottamaan vastuun omasta elämästäni ja valinnoistani, myös niistä vähemmän hyvistä. En ole enää itseni kynnysmatto. Minä elän!

Paljon vielä tulee muuttumaan ja se näyttää tulevan jäätävän syyllisyyden saattelemana, mutta ken leikkiin ryhtyy, niin se leikin kestäköön.