Pääsy siihen pisteeseen, että olen konkreettisesti avun äärellä, on sekin oma tarinansa.
Siinä kohtaa kun tiedostin, etten tule tästä yksin selviämään hakeuduin työterveyteen. Minulla oli olemassa jo hyvä suhde työterveyslääkäriini ja hänelle oli helppo puhua, tai niin helppo kun se nyt siinä tilanteessa oli. Sain häneltä lähetteen paikkakuntamme mielenterveyspoliklinikalle.
Jäin odottamaan sieltä yhteydenottoa ja kun se aikanaan saapui, oli pettymys sanoinkuvaamaton. Viesti kaikessa lyhykäisyydessään oli se, etten kuulu heidän hoidon piirin. Samassa viestissä oli kahden terveyskeskuspsykologin yhteystiedot ja kehotus olemaan sinne yhteydessä. Tein työtä käskettyä ja niin minulla alkoi siellä hoitosuhde, joka kaikkiaan kesti nelisen kuukautta. Hoito oli maksutonta ja sinne oli helppo päästä.
Mitä jos joku minut siellä näkee? Voiko siihen ihmiseen luottaa? Pitääköhän hän minua ihan hulluna?
Olihan siinä kynnys ylitettävänä, minäkö psykologin pakeille? Mitä jos joku minut siellä näkee? Voiko siihen ihmiseen luottaa? Pitääköhän hän minua ihan hulluna? Uupumus ja suuri avuntarve vei voiton ja pääsin kynnyksen yli.
Tänä aikana psykologi vaihtui, niin että kävin kahden eri henkilön luona. Mieluusti olisin jatkanut ensimmäisen kanssa, mutta hänen siirryttyä toisiin tehtäviin, se oli mahdotonta. No pääsimme hyvään vauhtiin tämän uuden kanssa ja jopa niin pitkälle, että olimme molemmat sitä mieltä, että olen ”parantunut” ja työkykyinen. Niin jäin talvilomalle ja aikomuksena vuoden vaihduttua palata töihin. Toisin kävi.
Huomasin jouluna, etten millään muotoa ole kykenevä aloittamaan töitä viikon kuluttua. Oli sovittu, että voin palata psykologin luokse loman jälkeen. Siellä oli kuitenkin taas uusi ihminen ja hänen kanssa puhelimessa päädyimme siihen, että käännyn työterveyden puoleen. Sieltä laitettiin taas uusi lähete mielenterveyspoliklinikalle ja tällä kertaa tärppäsi ja pääsin heidän asiakkaaksi. Täällä sitten minun hoitavaksi lääkäriksi tuli psykiatri ja häneltä sain lähetteen psykoterapiaan.
Ei se ihan niin helposti kylläkään käynyt. Kävin siis nyt psykologin luona viikoittain polilla ja häneltä sitten kysyin psykoterapiasta ja nimenomaan sen mahdollista soveltuvuutta minulle. Hänen puoltavalla lausunnolla ja psykiatrin lähetteellä sitten etsin Kelan sivuilta terapeutin. Juurikin siitä nimilistasta arpomalla kolme ensimmäistä ja laitoin heille sähköpostia. Yksi ei koskaan vastannut, toinen kertoi olevansa ”kiinnostunut” ja kolmas halusi soittaa minulle. Tässä vaiheessa olin käynyt polilla noin kolme kuukautta.
Vaikka ensimmäinen kerta olikin lievästi sanottuna hankala, niin tiesin kyllä heti, ettei ketään muuta tarvitse enää etsiä, se on nyt tässä.
Puhelu teki minuun suuren ja lähtemättömän vaikutuksen. Nyt minulla oli siis nimi jonka voin Kelalle ilmoittaa. Varmuuden vuoksi halusin odottaa Kelan päätöksen ennen kuin tapasin terapeuttini ensimmäisen kerran. Vaikka ensimmäinen kerta olikin lievästi sanottuna hankala, niin tiesin kyllä heti, ettei ketään muuta tarvitse enää etsiä, se on nyt tässä. Hankala se oli ainoastaan siksi, että minä koin sen niin. Niin minä koin se vielä monina, monina kertoina. Nyt vuoden jälkeen tuo alkukankeus on enää kaukainen muisto.
Sitä en tiedä olisiko minulle kukaan missään vaiheessa psykoterapiaa ehdottanut, kun itse kerkesin ensin. Olin kuullut tästä terapiamuodosta ja eräs tuttava oli sen läpi käynyt ja oli erittäin tyytyväinen. Olin siinä vaiheessa valmis tekemään ja kokeilemaan mitä vaan, kunhan se kamala paha olo minussa helpottaisi.
Silti joka hetki vei kohti sitä parempaa huomista. Tässä vaiheessa en missään kohtaa ajatellut antavani periksi, vaan olin päättänyt hoitaa itseni kuntoon.
Olihan minulla mutkia matkassa, eikä asiaa yhtään helpottanut se, että yksin piti kaikki selvittää. Tuli viestiä etten kuulu sinne, vaan käsketään menemään tuonne, psykologit vaihtuivat, välillä olin jo ”terveen kirjoilla” ja sitten se valtava takapakki ja taas uusi hoitosuhde. Silti joka hetki vei kohti sitä parempaa huomista. Tässä vaiheessa en missään kohtaa ajatellut antavani periksi, vaan olin päättänyt hoitaa itseni kuntoon. Oli minulla toki valtavan hyvää tuuriakin, että kohdalle sattui heti sellainen psykoterapeutti jonka kanssa jo toista vuotta tätä yhteistä matkaa käydään.
Toivon kaikille rohkeutta hakea apua, ei ole mitään menetettävää, päinvastoin!
-Minna
- Haikeat jäähyväiset - 29.3.2017
- Minä ja terapeutti - 17.1.2017
- Muutos – mahdollisuus vai mahdottomuus - 23.11.2016
Lue myös Minnan 1. kirjoitus: Avunhuuto