Haikeat jäähyväiset

Haikeat jäähyväiset

mennessä | maalis 29, 2017

On jäähyväisten aika. Minun kaksivuotinen taival psykoterapiassa päättyy. Samalla päättyy kirjoittaminen tänne. Kolmatta vuotta on haettu, mutta päätöstä ei vielä ole tullut. Kolmas vuosi terapiassa on erilainen, käyntejä on paljon vähemmän. Kolmas vuosi on ikään kuin laskeutumista kokonaan omille jaloilleen.

Mitä tänä kahtena vuotena on sitten tapahtunut. Paljon niin paljon, että kokonaisuutta on edes vaikea hahmottaa. Muutos on tapahtunut sisältäpäin, mutta se kuulemma näkyy myös ulospäin. Olen kuin elämänvirta olisi palannut minuun. Ei elämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole edelleenkään, mutta ei sen pidäkään olla. Minun suhtautuminen kaikkeen on muuttunut.

Minulla on paremmin tilaa hengittää, olla oma itseni.

Psykoterapian myötä olen oppinut tunnistamaan itseäni. Näkemään asioita siltä kannalta, että kaikella on tarkoituksensa. Olen saanut moneen kysymykseen vastauksen. Näen ja kuulen täysin eri tavalla kuin ennen. Asiat joihin kiinnitän huomiota ovat toisenlaisia. Minulla on paremmin tilaa hengittää, olla oma itseni. Eikä tämä matka lopu koskaan. Otan vastuun omasta elämästäni omista teoistani. Minusta on tullut aikuinen.

Olen tässä ja nyt juuri tällaisena sen vuoksi, mitä olin ennen ja mitä tapahtui psykoterapiassa. Olen kiitollinen kaikesta tapahtuneesta.

Lähtökohta on näin taaksepäin katsottuna ollut aivan kaoottinen. Aika kultaa muistot sanotaan, mutta toivottavasti ei niin paljoa, että kaikki menneet unohtuisi. Olen tässä ja nyt juuri tällaisena sen vuoksi, mitä olin ennen ja mitä tapahtui psykoterapiassa. Olen kiitollinen kaikesta tapahtuneesta. Ennen kaikkea olen kiitollinen tästä hetkestä. Tässä hetkessä on se kaikki mitä minä tähän hetkeen tarvitsen kasvaakseni ihmisenä. Sillä ei ole merkitystä mitä se on. Kiitollisuus tulee minusta, ei mistään ulkopuolelta.

Soisin kaikille rohkeutta kohdata itsensä. Yksin se on usein haastavaa. Apua on saatavilla, sitä kannattaa käyttää. Se, että siitä voi seurata jotain näin hienoa, on se kortti, joka kannattaa katsoa.

Minut löytää tarinoimasta Facebookissa: Muutoksen tiellä – aatosten virtaa sivulta

Oikein hyvää kevään odotusta kaikille ja rohkeutta kohdata itsensä!

Kaikki on hyvin,

Minna

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue myös

Minnan tarina: Minä ja terapeutti

Lue lisää
Mitä terapiassa tapahtuu – yhden käynnin läpileikkaus

Mitä terapiassa tapahtuu – yhden käynnin läpileikkaus

mennessä | helmi 14, 2017

Minulta on kysytty useasti, mitä siellä terapiassa oikein tapahtuu? Mistä siellä puhutaan ja miltä niissä terapiaistunnoissa tuntuu? Joku on kysynyt sellaistakin, että makaanko siellä sohvalla ja itkenkö joka kerta. Ja eikö se ole aika kiusallista sillä tavalla avautua vieraalle ihmiselle?

Päätin tässä kirjoituksessa koettaa avata yhden terapiakäynnin mahdollisimman tarkasti. Kuvaus on henkilökohtainen kokemukseni, jota ei voi yleistää. Jos kuitenkin pystyisin jollain tavalla vastaamaan noihin kysymyksiin. Ehkä voin myös rohkaista jotakuta muutakin hakeutumaan terapiaan.

Psykoterapiaan pitää sitoutua yleensä pitkäksi aikaa. Käyntitiheys on 1-3 kertaa viikossa ja käynnit pitää sovittaa muuhun elämään sopivaksi. Terapiassa käyntiä voisi verrata liikuntaharrastukseen: säännöllisyys ja kurinalainen sitoutuminen tuottavat parhainta tulosta. Terapiassa vaan treenataan kropan sijasta mieltä ja sielua.

Motivaatio käydä terapiassa vaihtelee. Joskus sitä suorastaan odottaa pääsevänsä taas viikoittaiselle terapiaistunnolle. Silloin mielessä on jokin erityinen asia, josta haluaa kiihkeästi puhua. Joskus ei huvittaisi ollenkaan lähteä ja ilmakin on niin huono.

Minän tiloja

Tällä kertaa saavun terapiaan hengästyneenä. Puolijuoksin sinne suoraan palaverista lähistöllä olevan toimeksiantajani luota. Istun nojatuoliin, joka on sivuttain terapeuttini nojatuoliin nähden. Otan välissä olevalta pöydältä paperiliinan (olen aika varma, että jok’ikisen terapiavastaanoton pöydällä on paperiliinoja!) ja pyyhin sillä hikistä niskaani. Huone on pieni ja siellä tuntuu joka kerta ilma loppuvan. Terapeuttini kysyykin taas, että avataanko ikkuna hetkeksi. Avataan vaan – samalla tuulettuvat pois edellisen asiakkaan ajatuspilvet.

Mielen rauhoittamiseksi ja ajatusten suuntaamiseksi teemme muutaman minuutin mindfulness-meditaation. Apuna toimii Leena Pennasen Mindfulness App -sovellus, joka sisältää useita erilaisia ja eripituisia meditaatioharjoituksia. Sovelluksen voi ladata älypuhelimeen ja se maksaa vajaa kaksi euroa (Google Play).

Aina aluksi terapeuttini kysyy, onko mielessäni jotain erityistä, jota haluaisin käsitellä. Ehkä jotain tuoreita tapahtumia tai ajatuksia? Ei mitään erityistä, joten siirrymme käsittelemään prosessissa kesken olevia asioita. Jatkamme minä-tilojen tunnistamista. Minä-tila (moodi) on skeematerapian keskeinen käsite. Minä-tilat ovat itsemme erilaisia puolia, jotka aktivoituvat eri tilanteissa. Tavoitteena on tunnistaa ongelmallisia minä-tiloja ja vähitellen vapautua niiden hallinnasta. Ne ovat usein jäänteitä menneisyydestä, selviytymiskeinoja, jotka ovat nykyään aika lailla toimimattomia tapoja olla minä, jos näin voi sanoa.

Tavallaan terapeutti edustaa ihannevanhempaa, joka on aina valmis kuuntelemaan ja kiinnostumaan lapsen ajatuksista ja teoista. Hyvä tyttö, kylläpä toimit hienosti!

Olen kirjoittanut ohjaavien kysymysten avulla kotona neljä erilaista minä-tilaa. Kysymykset ovat esimerkiksi ”miltä sinusta tuntuu sisäisesti tässä tilassa” ja ”mitä luulet muiden ajattelevan sinusta…” Olen nimennyt nämä tilat, joten saanko esitellä: Katkera vanha soturi, Elinkautisvanki, Älykäs lakeija ja Surullinen tyttö.

Käsittelemme yhtä näistä minä-tiloista. Pitäydymme nykyhetkessä ja terapeuttini kysyy minulta esimerkiksi ”koska viimeksi olet ollut tässä tilassa?”, ”mikä sen mielestäsi laukaisi?” ja ”miten selvisit siitä?” Minä jäsennän ajatuksiani ääneen ja vastailen parhaani mukaan. Löydän kytköksiä lapsuuteeni, aikaisempiin kokemuksiini. Menneisyyden muistot nostattavat palan kurkkuun ja kokoan hetken itseäni. Itkeminen on sallittua, mutta nyt haluan jatkaa. Reflektoin, analysoin ja kehitän vaihtoehtoisia toimintamalleja. Löydän menneeltä viikolta esimerkin tilanteesta, jossa olen kokeillut onnistuneesti toimia toisin, hankalaa minä-tilaani vastaan. Terapeuttini pyytää minua huomioimaan, miksi tämä toimi paremmin kuin totuttu tapani. Vahvistaa kehumalla oivallustani hyväksi ja kannustaa minua kokeilemaan sitä vastakin.

Tavallaan terapeutti edustaa ihannevanhempaa, joka on aina valmis kuuntelemaan ja kiinnostumaan lapsen ajatuksista ja teoista. Hyvä tyttö, kylläpä toimit hienosti!

Ilo pitkästä itkusta

Meillä on vielä aikaa, joten tartumme jo kuluneeseen monistepinkkaan ja käymme läpi muuttumisen esteitä eli jumeja. Aihe liittyy isompaan kokonaisuuteen ongelmia tuottavien ja ylläpitävien toimintatapojen tunnistaminen. Monisteissa on eri väittämiä ja minä mietin, sopiiko yksittäinen väittämä minuun vai ei.

Tässä terapiaistunnossa oli jollain tapaa myönteinen pohjavire. Käynnin päättyessä oloni on ihan hyvä ja rauhallinen. Hankalien asioiden käsittelyssä syntyi oivalluksia, joita ajattelen kävellessäni kotiinpäin.

”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” -väittämän kohdalla puuskahdan äänekkäästi. Se tuo niin vahvasti mieleen äitini, joka viljeli tällaisia latistavia sananlaskuja, kerron terapeutilleni. Tunnistan hyvin selvästi sananlaskun kätkemän viestin: älä luule itsestäsi liikoja. Et sinä ole riittävä, eivät myöskään tekosi. ”Itku pitkästä ilosta” ja ”Vahinko ei tule kello kaulassa” -tyyppiset lausahdukset väärällä hetkellä saavat minut vielä nykyäänkin voimaan lievästi pahoin. Jostain pulpahtaa mieleeni Paula Vesalan laulun sanat Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa… Terapeuttini nauraa hyväntahtoisesti näille mielleyhtymilleni.

Käyntiaikani loppuu pian ja vaihdamme vielä pari sanaa terapiani jatkosta. Olen hakenut Kelalta tuetun terapian jatkoa ja saanut myönteisen päätöksen.

Tässä terapiaistunnossa oli jollain tapaa myönteinen pohjavire. Käynnin päättyessä oloni on ihan hyvä ja rauhallinen. Hankalien asioiden käsittelyssä syntyi oivalluksia, joita ajattelen kävellessäni kotiinpäin. Se, millaisella mielellä terapiaistunnoista lähtee, riippuu varmasti jokaisen omasta elämäntilanteesta ja terapiassa käsiteltävistä asioista. On tavallista tuntea väsymystä, jopa uupumusta, varsinkin jos ei ole tottunut jäsentämään ajatuksiaan ja kokemuksiaan puhumalla. Olo voi olla myös haikea, surullinen, vihainen ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä.

Jokainen terapiakerta on erilainen. Jokainen kerta sisältää mahdollisuuden kasvaa ja eheytyä tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Toivon, että jokainen saa tämän mahdollisuuden niin halutessaan.

Sari Kumpula
Latest posts by Sari Kumpula (see all)

Lisää Sarin kirjoituksia

Rakasta minut ehjäksi jälleen

Rakasta minut ehjäksi jälleen

Rakkaus on kummallinen asia. Se näyttäytyy hetki hetkeltä erilaiselta, kuin pilvet, jotka muuttavat jatkuvasti muotoaan. Taivas on aina eri, niin myös rakkaus. Yhtenä hetkenä täysi ja kaikkinielevä, toisena haaleampi ja kompleksinen. Rakkautta yhtä kaikki. Rakkaus...

Minä ja terapeutti

Minä ja terapeutti

mennessä | tammi 17, 2017

Olen nyt puolitoista vuotta käynyt psykoterapiassa ja lienee aika pohtia suhdettani terapeuttiini. Lyhyesti sanottuna se on loistava, mutta koska siitä tulisi aika tylsä blogi niin avaan asiaa hieman lisää.

 

Terapeutti vai ystävä?

Terapeutti ei ole minulle varsinainen ystävä, sanan siinä merkityksessä mitä ystävällä ymmärrän. Hän ei ole myöskään ”hyvänpäivän tuttu”, johon ainut kontakti on tervehtiminen kadulla. Hän on paljon enemmän, hän on jollain tapaa osa minua, vielä. Hän on se, kenen tapaamista odotan, jotta voin kertoa kaikista synkimmätkin tunteet, mutta samalla tapaa ne suurimmat ilon aiheet. On aivan minusta kiinni mihin pureudutaan milläkin istunnolla. Minä olen kuitenkin tämän baletin päätähti, hän on ohjaaja.

Minä olen kuitenkin tämän baletin päätähti, hän on ohjaaja.

Minä kerron hänelle sellaisia asioita, joita en kerro kenellekään muulle, en edes parhaalle ystävälleni. Minulla ei ole häneltä mitään salattavaa, eikä minun tarvitse miettiä mitä mieltä hän on minusta. Minä voin ja olenkin siis täysin avoin kirja hänelle. Se on kaiken perusta. Sitä paitsi hän kyllä minut saa kiinni rysän päältä, jos yritän jotain muuta, miksi siis edes yrittää.

Se miksi kerron terapeutille enkä ystävälle, on hyvin selkeää. Terapeutti on ammattilainen, hän on puolueeton. Hänen ammattimainen näkemys on neutraali verrattuna ystävään. Tämä ei missään tapauksessa sulje pois hänen empaattisuuttaan, mutta minä en voi häntä manipuloida. En saa häntä lähtemään mukaan omiin ajatuksiini, hän on se joka laittaa rajan tässä kohtaa.

Mitä kerron kenellekin?

Ystävälle kerron murheitani ja ilojani, niitä ei käydä sen syvällisemmin läpi. Voivotellaan ja toivotellaan, mutta pintapuolisesti. Mietitään kaiken kalleutta, lapsien kasvua ja maailman menoa. Ystävälle voi manata suurta työmäärää tai sitä, jos naapuri leikkaa nurmikkoa sunnuntaiaamuna, kun haluisin nukkua, vaihdetaan ruokavinkkejä ja pidetään kutsuja. Ystävän kanssa jaetaan arkea.

Terapeutin kanssa käydään läpi sitä mitä se arki minussa herättää ja miksi. Miksi toimin tietyllä tapaa, miksi ajattelen juuri näin? Voisiko asiaa ajatella toisella tapaa? Mikä on se keino millä minun tuntemukset olisi mahdollisimman hyvät, elämä pääsääntöisesti positiivista ja mielekästä. Aina se ei sitä ole, eikä sen pidäkään olla, mutta sen ymmärtämiseen miksi, siihen olen tarvinnut terapeuttia. Ymmärtämään itseäni ja sitä kautta, kuin vahingossa myös ympäristöäni.

Ystävän kanssa on ihana jutella kaikesta ja saada myötätuntoa, mutta harva ystävä on kykenevä olemaan puolueeton.

Ystävän kanssa on ihana jutella kaikesta ja saada myötätuntoa, mutta harva ystävä on kykenevä olemaan puolueeton. Puolueelliselta ystävältä en voi saada sitä perspektiiviä asioihin, jota tarvitsen. Minun ajatus ei ole läheskään aina oikein, mutta ystävyyden menettämisen pelossa, on monesti helpompi vain myötäillä. Jokainen on varmaan kokenut erimielisyyttä ystävänsä kanssa, joten tietää mitä siitä seuraa.

Mitä sitten en saa terapiasta?

En saa sieltä valmiita vastauksia. Voin kyllä yrittää, mutta turhaan. Mistä ne vastaukset sitten tulee? Minusta, ajan kanssa, sitten kun olen siihen valmis. Terapeutti herättelee minussa kysymyksiä sen perusteella mitä minä hänelle kerron. Hän vaistoaa minusta asioita ja näkee/kokee minut tavallaan ja kertoo siitä. Kyllä, se on joskus tuskastuttavaa ja ärsyttävää. Terapiassa saan kuitenkin avaimet itseni tutkiskeluun, saan usein kysymyksiä joita minun pitää pohtia. Haasteelliseksi koen sen, että minulla on aina niin paljon mielen päällä, kun menen terapiaan. Käyn siellä kahdesti viikossa, mutta asiaa riittäisi joka päivälle. Se ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, vaan minun on opittava elämään omaa elämää, rajaamaan ja rajoittamaan.

Terapeutti herättelee minussa kysymyksiä sen perusteella mitä minä hänelle kerron.

Ystävältä saan neuvoja ja opastusta, joskus jopa pyytämättä, mutta jo tässä vaiheessa terapiaa, tiedän ettei se vaan mene niin. Minun on itse käytävä kaikki läpi, se mikä toimii toiselle ei välttämättä toimi minulle. Saan toki ajattelemisen aihetta ja siitä olen kiitollinen, mutta sen viimeisen ratkaisun voin tehdä vain minä. Silloin, en voi myöskään koskaan ketään muuta syyttää!

Sohvalla maaten?

Ei, minä en makaa siellä sohvalla ja terapeutti selkäni takaa piirtää tikku-ukkoja, kukkia tai muuten vaan näyttää tylsistyneeltä, kuten amerikkalaisissa elokuvissa on tapana. Me istumme niin, että näemme koko ajan toisemme. Näin hän varmaan myös tulkitsee minua ja eleitäni, luulisin. Minulla on lupa näyttää siellä kaikki tunteeni, nekin joissa nousee ärtymys.

Kelloa en näe, vaikka tiedän sen seinällä olevankin. Minulle se on vaan helpotus, koska sen nähdessäni keskittyisin vain ajankuluun. Jollain käsittämättömällä tavalla hän pelkällä olemuksellaan pystyy minulle näyttämään sen, että aika alkaa loppua. Aina, ihan aina se tuntuu loppuvan kesken. Koulussa ollessa samainen 45 minuuttia oli piinallisen pitkä, mutta ei terapiassa.

Näiden istuntojen aikana olen löytänyt itsestäni piirteitä, joista olin kuvitellut ihan muuta. Itsekkyydestä, kilttinä olemisesta, huomaavaisuudesta ja monesta muusta. Ei ne olleetkaan minussa sitä mitä olin kuvitellut, niinpä monessa kohtaa on kysytty myös armoa itseään kohtaan. Tätä ei pidä pelästyä, ennen on toiminut silloisen tiedon ja ymmärryksen varassa, silloin se tuntui oikealta. Itsetutkiskelu on pohjimmiltaan enemmän antavaa kuin ottavaa. vaikka se monesti haastavaa onkin. Suosittelen sitä jokaiselle, sinulle, naapurille, työkaverille, kaupan kassalle. Terapiaan voi mennä ilman perässä vedettävää kivirekeä, se on paikka jossa maailma alkaa näyttää uudelta ja yleensä jopa paremmalta. Kannattaako tällaista mahdollisuutta jättää käyttämättä? Jos minulta kysytään, niin ei. Päivääkään en vaihtaisi terapiajaksostani pois.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Lue lisää

Muutos – mahdollisuus vai mahdottomuus

Muutos – mahdollisuus vai mahdottomuus

mennessä | marras 23, 2016

Päivä päivältä näen yhä selvemmin sen muutoksen, joka minussa on tapahtunut. Näkeekö sitä muut? Vaikea sanoa, on niin helppo urautua näkemyksiinsä.

Minua kiehtoo suunnattomasti ajatus ”minä ennen ja nyt”. Se on vaan asia jota voi olla vaikea sanoittaa, teot ovat kuitenkin ne jotka puhuvat puolestaan. Tunnen itsessäni muutoksenpalon ja suunnattoman hyvän olon ja se on se, jota yritän sanoa.

Terapiaan menee kriittinen nainen

Psykoterapiaan meni aikanaan nainen, joka (näin jälkeenpäin nähtynä) oli koko ajan vastaan kaikkea. Outoa, koska olin kuitenkin miellyttämisen haluinen ja hain hyväksyntää. Se lienee juuri se ansa, johon olin langennut. Olin ihan varma, että olen tällainen, kunnes…

Minun piti hallita kaikki, neuvoin jopa terapeuttiani, hän ammattimaisesti kyllä minulle asiasta ilmaisi. Tämä tapahtui ensimmäisellä tapaamisella, mutta ei koskaan sen jälkeen, näin minä opin missä raja menee. Tällä hän antoi minulle luottamuksen pohjan, tiesin olevani hyvissä käsissä, minulla oli turvallinen olo.

Kriittisyys kärjistää

Olin siis hyvin kriittinen, herkkä arvostelemaan toisia, heidän toimiaan, aina valmis neuvomaan. Kriittisenä näin vain oman näkemykseni. Menin sen taakse turvaan. Saatoin loukata monia. Yritin pakottaa näkemään asiat minun tavalla.

Muistan eräänkin tapauksen vuosien takaa, jossa pelastaakseni itseni, yritin nolata ystäväni. Viime kesänä pyysin tätä häneltä anteeksi, näin kauan asia oli minun mieltäni jollain tapaa painanut. Hän ei muistanut koko tapahtumaa!

Kriittisyys teki minusta kärkkään, ihmisen joka näkee kaikessa negatiivista. Usko hyvyyteen oli ihan vierasta. Pidin itseäni kaiken uhrina. En voinut kuvitellakaan, että joku ihan vilpittömästi haluaa minulle jotain hyvää. En kokenut ansaitsevani sitä, olin epäileväinen kaikessa, aina ja kaikkialla, enkä edes tuolloin sitä ymmärtänyt. Voin taata, että loppupelissä, se alkaa käydä voimien päälle.

Kriittisyys alkaa väistyä

Pikkuhiljaa aloin huomata, että ajatukseni muuttuivat. En mennyt enää sinne syövereihin mielen pohjalle, jossa kaikki on minua vastaan ja kaikki on aina muiden syytä. Tunne oli hämmentävä, mitä oli tapahtunut? En enää saanut niitä ”helpottavia pahoja ajatuksia” mieleen, joilla voisin pelastaa itseni, syyttämällä muita, laistamalla oman vastuuni, en vaikka yritin. Aloin näkemään asiat laajemmin, aloin erottaa itseni toisista, aloin olla oma erillinen ihminen. Aloin nähdä ihmiset omina persoonina, tällöin ei enää pätenyt ”minun lait”. Minun oli alettava ottaa vastuu omasta elämästäni.

En mennyt enää sinne syövereihin mielen pohjalle, jossa kaikki on minua vastaan ja kaikki on aina muiden syytä.

Siinä missä kriittinen minä olisi ajatellut ”Ei tarvi kytätä”, kun toinen kertoo seuraavansa minua Facebookissa, sai minut nyt liikuttumaan kyyneliin. Tällaiset kyyneleet tulevat siitä, kun koen minusta välitettävän ja olevani arvokas. Terapeuttini sanoisi tässä kohtaa, että se muutos on tapahtunut minussa. Minä välitän itsestäni ja pidän arvokkaana, tällöin minua myös kohdellaan niin.

Kyse oli minun tunteesta, se tästä niin mielenkiintoisen tekeekin, kuinka syvällä minussa se muutos on tapahtunut. Liikutuin aidosti. Minulla ei tullut mitään negatiivista mieleen, ei edes mielen viereen. Kyse oli siitä, että minun asenne on muuttunut.

Asennetta ei muuteta käskystä, ei pyynnöstä, Asenne on jossain kohtaa meihin sisään rakennettu ja niin kauan, kun minä itse alan tekemään asian eteen jotain, niin kauan se pysyy samana. Lienee sanomattakin selvää, että puhun nyt siitä vähemmän päivänvaloa kestävästä asenteesta. En tiedä missä kohtaa muutos on tapahtunut, mutta sen tiedän, että se on tapahtunut.

Mitä on sitten nyt?

Ainakin vielä paljon opittavaa. Suurin muutos on ehdottomasti se, että on syntynyt luotto siihen, että kaikki on hyvin. Mistä tämä luotto syntyy? Sen täytyy syntyä niistä kaikista terapiakäynneistä, siitä mitä minä olen siellä oppinut itseni arvostamisesta, vastuunkannosta ja hyväksynnästä. Kulissi kerrallaan kaatuu lastulevystä tehtyä epäaitoa ja tilalle tulee aitoa vankasta puusta rakennettua. Kaikki on niin kuin on tähän hetkeen tarkoitettu, silloinkin kun tuntuu vaikealta. Kaikki järjestyy. Tuulimyllyjä vastaan taistelut on nyt taisteltu. En silti ole antanut periksi, en luovuttanut, vaan katson kaikkea ”uudesta vinkkelistä”.

Suurin muutos on ehdottomasti se, että on syntynyt luotto siihen, että kaikki on hyvin

Huomaan ympärilläni myös muutosta. Ei se ole suurta ja ihmeellistä, mutta eihän ne tärkeimmät asiat olekaan, ne tuntee sydämessään. Ei ole tarve sanoa pahasti, sanon hyvästi. Hyvästi sille entiselle, hyväksyn sen elettynä elämänäni. Tervetuloa nykyinen, syvältä syövereistä löytynyt, aito, empaattinen ja omanlainen minä. Tästä on hyvä jatkaa. Kaikki on hyvin <3

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Blogin tarjoaa Minduu.fi

Suomen paras psykoterapeuttihaku ja infoportaali.

Tutustu palveluun
Rakasta minut ehjäksi jälleen

Rakasta minut ehjäksi jälleen

mennessä | marras 3, 2016

Rakkaus on kummallinen asia. Se näyttäytyy hetki hetkeltä erilaiselta, kuin pilvet, jotka muuttavat jatkuvasti muotoaan. Taivas on aina eri, niin myös rakkaus. Yhtenä hetkenä täysi ja kaikkinielevä, toisena haaleampi ja kompleksinen. Rakkautta yhtä kaikki.

Rakkaus saattaa myös loppua. Nuoruusvuosieni rakastettu jätti minut aika lailla yllättäen vaikeassa elämäntilanteessa. Hän ei jaksanut epävakauttani. Myöhemmin myös pitkäaikaisin suhteeni päättyi samoista syistä. Siihen asti olin ollut aina parisuhteessa, mutta nyt riittäisi.

En seurustellut yli kymmeneen vuoteen. Minut tunteville ihmisille se oli jatkuva ihmetyksen aihe: ”Miten noin nätti ja fiksu likka ei muka ketään löydä? Taidat olla liian nirso?” Heh heh, naurahdin kiusaantuneena taas yhdelle sukulaiselle tai tuttavalle, taidanpa olla. Kestin leikinlaskun päällepäin hyvin, mutta sisimmässäni tunsin häpeää: minussa on jotain vikaa.

Sitten jossain määrittelemättömässä hetkessä, kolme vuotta sitten, päätin taas uskaltaa läheisyyteen.

Yksinäisyys oli ainakin osittain tietoinen valinta. En halunnut enää parisuhdetta. En uskonut kykeneväni siihen. Pelkäsin, että liian läheinen suhde nostaa minussa esiin kaikkein huonoimmat puoleni enkä halunnut enää kokea siitä aiheutuvaa ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta.

Sitten jossain määrittelemättömässä hetkessä, kolme vuotta sitten, päätin taas uskaltaa läheisyyteen. Rakastuin nykyiseen elämänkumppaniini nopeasti ja tiesin, että haluan elää hänen kanssaan loppuelämäni. Vuosia uinunut läheisyyden kaipuuni roihahti liekkeihin. Odotin itseltäni ja kumppaniltani paljon. Suuri rakkaus pyyhkisi tieltään kaikki esteet.

Ensihuuman tasaannuttua suhteeseemme hiipi mukaan vanha tuttuni, se epävakauden peikko, joka saa voimansa suurista odotuksista, vaativuudesta, peloista ja pettymyksistä. Se muistutti minua ilkeästi: sinussa on jotain vikaa. Eikö rakkaus riitäkään pitämään sitä poissa? Etkö voisi rakastaa minua vieläkin enemmän?

(Rakkaus)suhde terapeuttiin

Tämän kirjoituksen otsikko on vaatimuksena mahdoton. Kumppanini ei ole yli-ihminen, jolla on mystisiä voimia muuttaa kaikki hyväksi vain rakastamalla minua. Hänellä ei ole edes velvollisuutta rakastaa minua. Hän saa tehdä sen omasta vapaasta tahdostaan enkä minä voi vaatia häneltä mitään.

Raadollista, mutta totta. Vain minä itse voin korjata oman rikkinäisyyteni. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä yksin.

Rakkaus ja kaipuu tasapainoiseen parisuhteeseen oli tärkeimpiä syitäni hakeutua terapiaan. Terapiassani on käsitelty paljon parisuhteen problematiikkaa; läheisessä ihmissuhteessa kun omat ongelmani tuntuvat aina korostuvan.

Pitkässä psykoterapiassa luottamus terapeuttiin on olennaisen tärkeää. Terapeutin valintaan kannattaa kiinnittää erityistä huomiota, koska hänestä tulee pitkäksi aikaa tärkeä ihminen elämässäsi. Tästä syystä häneen saattaa kohdistua voimakkaitakin tunteita. Psykoterapian yhteydessä puhutaan transferenssista: Psykoanalyysin mukaan potilas kohdistaa tiedostamattaan psykoterapeuttiin tunteita, jotka olivat alun perin kohdistuneet hänen läheiseensä tai muuhun merkittävään ihmiseen. Esimerkiksi rakkaus isää kohtaan voi muuntua rakkaudeksi terapeuttia kohtaan (wikipedia).

Terapeutin hyväksyvä asenne ja empatia saattavat tuntua sellaiselta rakkaudelta, jota vaille olet ehkä jäänyt.

En tiedä transferenssistä eli tunteensiirrosta sen enempää, mutta tavallaan suhde terapeuttiin muistuttaa hyvin läheistä ihmissuhdetta. Kerrot hänelle asioita, joita uskot ehkä vain kaikkein parhaimmalle ystävällesi. Hän näkee sinut juuri sellaisena kuin olet, kaikkine puolinesi ja rakastaa sinua silti. No, ei terapeuttisi sinua todennäköisesti rakasta, ainakaan romanttisessa mielessä, mutta jonkinlainen rakkaudellisuus ihmistä kohtaan on kai luontainen ominaisuus terapeutin työtä tekevälle. Terapeutin hyväksyvä asenne ja empatia saattavat tuntua sellaiselta rakkaudelta, jota vaille olet ehkä jäänyt.

Parisuhteessa – toinen toistamme tukien

Puolison masennus tai muu sairaus on aina haaste parisuhteelle ja perhe-elämälle. Tällaisiin elämäntilanteisiin läheisille on tarjolla neuvontaa ja tukea. Jotkut tahot järjestävät myös tukiryhmiä läheisille. Tukipalvelujen tarkoituksena on neuvonnan ja tiedon jakamisen lisäksi antaa läheiselle mahdollisuus käsitellä omia tunteita ja ajatuksia ja auttaa häntä kohtaamaan vaikeassa tilanteessa oleva.

Myös sinä itse voit auttaa puolisoasi tukemaan sinua paremmin. Ehkä näistä neuvoista on hyötyä:

1.) Kerro puolisollesi tilanteestasi. Erityisesti häntä kiinnostaa, miten hän voi auttaa sinua. Kerro myös, miten aiot hakea apua. Osoita hänelle, että sinulla itselläsi on tahtoa muuttaa tilannettasi.

2.) Jaa tunteesi ja ajatuksesi. Puolisosi ei ole ajatustenlukija. Hän voi olla kovin ymmällään ja huolissaan sinusta, jos et ilmaise mitä sisimmässäsi liikkuu. Tunteet ja ajatukset ovat…niin, vain tunteita ja ajatuksia. Ne eivät ole vaarallisia.

3.) Anna hänelle ”käyttöohjeet” vaikeiden tilanteiden varalle. Miten haluat, että puolisosi kohtelee sinua, kun olet vaikkapa ahdistunut tai tunnemyrskyn vallassa. Voit esimerkiksi kertoa hänelle, että tällaisissa tilanteissa kaipaat erityisesti kosketusta. Jotkut taas haluavat rauhaa ja tilaa olla itsekseen. Jos teillä on lapsia, keskustelkaa, miten toimitte heidän kanssaan.

4.) Näe puolisosi. Voi olla vaikeaa huomioida ympäristöään, kun sisin myllertää ja vaikeat asiat pyörivät mielessä. Muista, että elämä ympärilläsi jatkuu ja siellä on paljon mielenkiintoisia asioita, kuten puolisosi. Mitä hänelle kuuluu?

5.) Kiitä! Luotettava ja rakastava puoliso ei ole mikään itsestäänselvyys. Anna hänen tuntea, että arvostat häntä. Kiitä häntä tuesta. Kiitos omalle elämänkumppanilleni kaikesta tuesta ja rakkaudesta.

Sari Kumpula
Latest posts by Sari Kumpula (see all)

Blogin tarjoaa Minduu.fi

Suomen paras psykoterapeuttihaku ja infoportaali.

Tutustu palveluun
Matka tutusta helvetistä tuntemattomaan taivaaseen

Matka tutusta helvetistä tuntemattomaan taivaaseen

mennessä | loka 6, 2016

”Parempi tuttu helvetti, kuin tuntematon taivas”. Näin sanoi kovasti ihailemani ja kunnioittamani Maaret Kallio tv:ssä. Se iski minun tajuntaan, nyt olen sitä aikani tunnustellut ja se tuntuu koko ajan järkevämmältä.

 

Olen useammin kuin kerran terapiassakin pohtinut kuinka en vaan voi ymmärtää, että miksi se kaikki turvattomuus mitä olen lapsena tuntenut, on minulle tuttua ja turvallista! Näin ne vastaukset tulevat, yhtäkkiä yllättäen. Tunne on huikea, yhtä aikaa selittävä, itsestään selvä ja jopa vapauttava.

Järki ja tunteet

Olen siis pohtinut sitä miten turvaton voi luoda turvaa. Jollain tasolla ymmärrän sen, enhän muusta tiennyt, ei ollut mitään mihin verrata. Silti järki pistää vastaan kaikella tapaa, eihän turvaton ole turvaa. Johan sen sylivauvakin ymmärtää, vaan kun tällä(kään) ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, niin kuin ei monella muullakaan asialla, kun puhutaan tunteista. On sanottu etteivät järki ja kauneus sovi samaan päähän. Minun päähän ei tunnu sopivan järki ja tunteet. Ne on luotu täydentämään toisiaan, mutta samaan soppaan niitä en pysty sekoittamaan.

Hulvatonta nuoruusaikaa

Tämä kaikki kertoo vaan sitä karua totuutta siitä vääristyneestä kuvasta jossa olen elänyt. Nuoruusvuodet meni erilaisia turvattomuuksia ympärilleen haalien, sitä oli villi ja vapaa, mikään ei koskettanut, tai sen ei antanut koskettaa, koska silloin se ”turva” olisi kadonnut. Siltikin kaikki kosketti, enemmän kuin pystyin ymmärtämään. Samaan aikaan sisällä oli pieni tyttö, arka, pelokas ja ennen kaikkea turvaton. Hänen oli pakko peittää se kaikki näennäisen kovuuden alle, joka ei kuitenkaan ulottunut kovin pitkälle. Hyökkäys oli paras puolustus, se että oli askeleen edellä toisia, ettei vaan jäänyt toiseksi, silloin oli alakynnessä. Minulla se oli verbaalista ja sanansäilä lensi.

On sanottu etteivät järki ja kauneus sovi samaan päähän. Minun päähän ei tunnu sopivan järki ja tunteet.

Uskon sen aran pelkäävän tytön sisälläni olleen se joka piti kuitenkin homman hallussa. Pelko mahdollisista seurauksista ja ennen kaikkea pelko siitä, miten isä asiaan suhtautuu, olivat tarpeeksi suuri motivaatio olla kiltisti. Hyvä niin, olen kiitollinen sille pienelle aralle tytölle. Minun kokemukseksi riitti keskikaljan juonti puistossa ja muutama karkureissu. Eräällekin hyvälle nuoruuden ystävälle se ei riittänyt. Kyllä minun sydänalaa puristaa häntä tänä päivänä nähdä, hänelle ei käynyt niin hyvin.

Ikä tekee tehtävänsä

Näin minä uskon, niin minulle ainakin kävi. Toki turvan hakeminen ”vääristä asioista” jatkui pitkään. Siltikin luontainen tarve aikuistua teki tehtävänsä. Vastuu kasvoi ulottumaan itsensä ulkopuolelle ja sitä myötä elämänkatsomuskin muuttui. Taustalla oli kuitenkin koko ajan se lapsuudesta mukaan tarttunut mörkö, joka piti tiukasti kiinni, eikä kaikki ollut kunnossa. Sen kanssa oppi elämään, peittämään muilta.

Tuntemattoman taivaan portti aukesi raolleen kymmenen vuotta sitten,
minulla meni vain näin kauan kasvaa siihen, että se on parempi
vaihtoehto.

Tuttu ja turvallinen helvetin portti on koko ajan raollaan ja minun toinen jalka siellä, vaikka kaikki muu minussa on matkalla tuntemattomaan taivaaseen. Sitä jalkaa en saa sieltä koskaan pois, se on menneisyyttä, se on osa minua ja tulee aina olemaan. Sen vuoksi olen nyt tässä missä olen.

Kiitos heille kenelle se kuuluu

Tuntemattoman taivaan portti aukesi raolleen kymmenen vuotta sitten, minulla meni vain näin kauan kasvaa siihen, että se on parempi vaihtoehto. Yksin en olisi tähän ikinä pystynyt, niinpä sydämestäni kiitän ennen kaikkea pitkäaikaista puolisoani Tommia kaikesta tuesta, Eveliinaa joka on opettanut minut olemaan äiti, lainkaan vähättelemättä Tommin lapsia Jennaa ja Jereä, ilman teitä tämä ei olisi koskaan ollut mahdollista. Matkan johtajaksi olen saanut luotettavan, empaattisen ja sydämellisen psykoterapeuttini Minnan. Usko ja luottamus häneen ovat sellaista, jota en olisi koskaan osannut kuvitella. Sekaisin tuntein odotan sitä päivää, että hän on tehnyt itsestään tarpeettoman ja pärjään omillani. Onneksi sinne on vielä matkaa. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, kiitän itseäni rohkeudesta ja uskosta itseeni, ilman minua ei tätä matkaa olisi, olen tämän ansainnut.

Minna Hermunen
Latest posts by Minna Hermunen (see all)

Blogin tarjoaa: Minduu.fi – Suomen paras psykoterapeuttihaku ja infoportaali

Lue myös Minnan edellinen kirjoitus:

Miettimisen tuska vai helpotus?

Lue lisää