Ystäväni ei kuitenkaan usko, että esimerkiksi psykoterapiasta tai lääkehoidosta olisi hänelle todellista hyötyä. Siitä huolimatta hän on koettanut hakea apua ahdistukseensa julkisen ja yksityisen terveydenhuollon kautta. Hän on tavannut useamman lääkärin, mielenterveyshoitajan ja psykiatrin. Hänelle on määrätty kokeiltavaksi jo useampaa lääkettä ahdistuksen lievittymiseen, nukkumiseen ja mahdollisen masennuksen hoitoon. Niistä ei kuulemma ole mitään apua.

Hänen pelkonsa ja vastustuksensa ”myrkkyjä” ja ”kaiken maailman psykologeja” kohtaan on ilmeinen. Hän lopettaa määrätyn lääkkeen heti ensimmäisen epämääräisen oireen ilmettyä eikä luota yhdenkään mielenterveyden ammattilaisen näkemyksiin. Hän jatkaa epätoivoisesti vastausten etsimistä kysymyksiin: Mikä minua vaivaa? Kuka voisi auttaa?

Terapia ei toimi?

Psykologian professori David B. Feldman väittää, että niin sanottu terapiavastaisuus on aika tavallista. Hän puhuu aiheesta omasta, amerikkalaisesta yhteiskunnasta käsin, mutta myös meillä Suomessa on paljon ennakkoluuloja suhtautumisessa mielenterveysongelmiin ja sen hoitoon.

Feldman esittää muutaman mahdollisen syyn ”terapia ei toimi” -uskomuksen taustalla:

1) Vaikeus uskoa, että keskustelu auttaa korjaamaan ongelmia

Totta on, että arkisessa keskustelussa ongelmamme eivät välttämättä korjaannukaan. Psykoterapiassa keskustelu on kuitenkin toisenlaista kuin mitä se on ystävien, perheen tai työkaverien kanssa. Feldman sanoo, että psykoterapiassa kyse ei oikeastaan edes ole keskustelusta vaan pikemminkin oppimisprosessista.

Psykoterapiassa asiakas oppii muun muassa keskustelujen kautta havainnoimaan itseään tavalla, joka auttaa häntä muuttamaan ongelmallisia ajattelu- ja toimintatapoja.

Opettajan tehtävä on jakaa kaikki tietonsa oppilailleen ja tehdä itsensä tarpeettomaksi. Hyvä opettaja voi parhaimmillaan antaa oppilaalleen läpi elämän kantavia merkittäviä oivalluksia. Psykoterapian tarkoitus on samankaltainen. Terapeutin tulee tehdä itsensä tarpeettomaksi etsimällä yhdessä asiakkaan kanssa sellaiset työkalut, joilla hän selviää vaikeuksiensa yli. Psykoterapiassa asiakas oppii muun muassa keskustelujen kautta havainnoimaan itseään tavalla, joka auttaa häntä muuttamaan ongelmallisia ajattelu- ja toimintatapoja. Tavoitteena on, että ihminen voi toimia ikään kuin itse itselleen terapeuttina.

Psykoterapeuttiset menetelmät ovat kuitenkin tänä päivänä kehittyneet huimasti siinä, missä muukin terveydenhuolto ja lääketiede.

2) Psykoterapian maine ei ole välttämättä hyvä

Suurten ikäluokkien (vuosina 1946-50 syntyneet) muistissa voi olla kokemuksia psykoterapiasta ajalta, jolloin se ei oikeastaan toiminut sen paremmin kuin ajatus, että aika parantaa haavat, jos on parantaakseen. Psykoterapeuttiset menetelmät ovat kuitenkin tänä päivänä kehittyneet huimasti siinä, missä muukin terveydenhuolto ja lääketiede.

Nykyäänkin on hyvin mahdollista kokea huonoa terapiaa. Aika on otollinen epäeettisille menetelmille, joissa puutteellisen ammattitaidon omaavat ”terapeutit” saattavat vain pahentaa ihmisen ongelmaa. On myös huomattava, että kaikille psykoterapia ei toimi.

Ihmisillä on lisäksi taipumus välittää helpommin eteenpäin huonot kuin hyvät kokemuksensa. Näitä saamme seurata mediassa päivittäin, ja some mahdollistaa helpon tavan purkaa katkeruuttaan. Negatiivisia uskomuksia on varsin vaikeaa muuttaa. Mutta kuten Feldman toteaa, huono terapia on yksinkertaisesti huonoa terapiaa, mutta tämän perusteella ei kannata tuomita koko terapiakenttää kelvottomaksi.

3) Pessimistinen käsitys ihmisen kyvystä muuttua

Valitettavasti mielenterveysongelmista kärsivä voidaan yhä edelleen leimata yhteiskunnassamme. Ajatellaan, että kerran sairastuttuaan ihminen kärsii siitä loppuelämänsä ja on jollain tavalla epäkelvompi yksilö esimerkiksi työelämässä. Feldman antaa rajun esimerkin: Vuonna 2015 lentoperämies Andreas Lubitz päätti elämänsä traagisesti Germanwingsin lennolla 9525 vieden mukanaan myös 150 muun ihmisen hengen. Lubitz oli kärsinyt mielenterveysongelmista, mutta ilmeisesti salannut ne työnantajaltaan. Hänen tapauksessaan on oikein kysyä, miten tällainen kauhea tragedia oltaisiin voitu estää. Sen sijaan ei voida yleisesti vaatia, että kaikilta mielenterveysongelmista kärsiviltä kiellettäisiin oikeus harjoittaa enää ammattiaan.

Käsitys siitä, ettei mikään tai kukaan voi auttaa, voi johtaa oman tilansa kieltämiseen, ja pahan olon kierre jatkuu.

Resilienssi eli selviytymiskykyisyys tarkoittaa henkistä vahvuutta ja valmiutta kohdata vastinkäymisiä ja selviytyä niistä. Resilienssiä voi jokainen kasvattaa, ja joskus siihen kannattaa hakea myös ulkopuolista apua, esimerkiksi psykoterapiasta. Oman elämänsä suuntaa voi muuttaa.

Suurin harmi näistä kielteisistä uskomuksista on se, että ne voivat estää ihmistä saamasta tarvitsemaansa hoitoa. Käsitys siitä, ettei mikään tai kukaan voi auttaa, voi johtaa oman tilansa kieltämiseen, ja pahan olon kierre jatkuu. Surullista, että itseltään kieltää avun, vaikka sitä saattaisi löytyä. Psykoterapia on varsin tuloksellista: tutkimusten mukaan noin 80 % kokee sen itselleen hyödylliseksi.

Ystävälleni voin vain sitkeästi yrittää valaa uskoa siihen, että apua on mahdollista saada. Kunhan siihen antaa itselleen luvan. Halu ja keinot parantua löytyvät itsestä, ja siinä matkalla oikeanlainen hoito ja terapia voivat auttaa.