Edellisessä blogissani kerroin terapiaan hakeutumisesta ja hyvän terapeutin löytämisestä. Jatkan nyt aluksi tarinani kertomista takautuvasti, koska aloitin terapian jo helmikuussa. Tähän päivään mennessä, terapiassani on mielestäni vasta raapaistu pintaa. Mutta pinta kuluu pikkuhiljaa ja lopulta paljastuu se ydin, josta käsin eheytyminen on mahdollista. Siihen tarvitsen uskallusta ja riittävän lujan luottamussuhteen terapeuttiini. Luottamuksen lujittuminen ottaa oman aikansa, mutta on jo hyvällä tolalla.
Terapian alkutaipaleelta
Ensimmäiselle varsinaiselle terapiakäynnille menin jäykkänä ja asiallisena. Tietoisesti en odottanut enkä toivonut mitään. Jossain tiedostamattoman, torjutun tasolla, odotin valtavasti kaikkea hyvää ja kivaa tapahtuvaksi, kuten lapsi odottaa. Mutta kokemukseni mukaan, joutuu se lapsi liian usein pettymään. Parempi on siis vetää suojaava haarniska päälle ja olla turhaa intoilematta.
Hieman kyynisenä ja ylimielisenä ajattelin myös, että hohhoijaa, nyt sitä aletaan taas jauhaa niistä samoista asioista uudelleen. Johan minä olen käynyt kaiken läpi? (Nuorempana, 20 vuotta sitten!, kävin läpi pitkän analyyttisen psykoterapian. Muistan, että terapiakerroilla vain puhuttiin ja puhuttiin, pääasiassa lapsuudestani.)
Ahdistus – mene pois!
Millaisia keinoja sinulla on ahdistuksen lievittämiseen, terapeuttini kysyi ensimmäisessä tapaamisessa. Siis mitä? Vau! Emme siis aloittaneetkaan siitä, että kertoisin juurta jaksain kaikista kokemista ikävistä asioista, joiden uskon olevan ahdistukseni ja masennukseni taustalla. Lähdettiinkin liikkeelle niin sanotusti positiivisen kautta, tutkaillen tämänhetkisiä selviytymiskeinojani ja voimavarojani. Pystyin nimeämään ainakin yhden käyttämäni ahdistusta helpottavan keinon: hengittäminen.
Siis mitä? Vau! Emme siis aloittaneetkaan siitä, että kertoisin juurta jaksain kaikista kokemista ikävistä asioista, joiden uskon olevan ahdistukseni ja masennukseni taustalla.
Ahdistuksen vallassa pää on täynnä kaikenlaisia sekavia ja häiritseviä ajatuksia. Mieli väpättää ja sisäinen puhe jäkättää erilaisia kauhuskenaarioita. Fyysisesti tuntuu kuin kurkku salpautuisi ja rintakehä puristuisi kasaan. Suussa maistuu rauta. Itkettää. Ei tunnu hyvältä olla paikoillaan, mutta ei kykene myöskään toimimaan.
Jos ahdistuskohtaus ei ole ehtinyt liian pitkälle, kokeilen tällaista:
- Keskityn syvään hengittämiseen. Vedän rauhassa ilmaa sisään ja vapautan sen pitkällä uloshengityksellä.
- Muutaman syvähengityksen jälkeen siirryn mielikuvissani johonkin rauhoittavaan maisemaan. Minulla se on yleensä joko upea merenranta tai hämyinen metsä.
- Jatkan syvään hengittämistä ja oleskelen mielenmaisemassani.
Aikaa tähän kuluu ehkä viisi minuuttia. Ja uskokaa pois, joskus tämä jopa toimii…
En ole käynyt Mindfulness-kursseja, mutta edellä mainittu oma mielenrauhoittamiskonstini on juuri sitä tietoisen läsnäolon harjoittamista, josta Mindfulnessissa käsittääkseni on kyse. Mindfulness on nyt in ja kaiketi siitä on apua, koska se on niin suosittua?
Suorituspaineita
Toisella tapaamiskerralla jatkoimme pohdiskelua ahdistusta lievittävistä asioista, joita minun kannattaisi ehkä kokeilla. Liikunnan kohdalla tunsin piston sydämessäni. En ole koskaan ollut mikään innokas liikuntaharrastaja. Tiedän varsin hyvin, että liikunnan säännöllinen harrastaminen lievittää tutkitusti ahdistusta ja masennusta. Tuo säännöllisyys vaan tuntuu minusta lähinnä vapaudenriistolta ja johtaa kohdallani helposti suorittamiseen, joka johtaa puolestaan ahdistukseen… Inhoan kuntosaliohjelmia ja ohjattuja ryhmäliikuntatunteja. Mieluummin liikun omaehtoisesti verkkaiseen tahtiin kävellen, pyöräillen tai uiden.
Liikunnan hyödyt terveydelle ovat aika kiistattomat. Vanhetessa paine liikunnan lisäämiseen kasvaa. Miten pystyisin säilyttämään liikkumisessa rentouden ja pakottomuuden ja silti harrastaa sitä riittävästi? Onko se edes mahdollista?
Terapeuttini antoi myös listan vinkkejä tietoisen läsnäolon harjoittamiseen. Se lista on ollut laukussani siitä lähtien. En ole vilkaissut sitä kertaakaan. Olen kuitenkin hyvin tietoinen siitä listasta. Se huutelee laukun pohjalta aika ajoin: kyllä sinun täytyy nyt ottaa minut esiin ja alkaa kokeilla tarjoamiani vinkkejä! No ei täydy, koska pelkään, että alan suorittaa sitä saamarin listaa! Vaikutus on silloin täysin päinvastainen kuin olisi tarkoitus eli rauhoittumisen sijaan ahdistun.
Olen tehnyt tietoisesti töitä sen eteen, että vain nauttisin asioiden tekemisestä, ilman suorituspaineita.
Olen tehnyt tietoisesti töitä sen eteen, että vain nauttisin asioiden tekemisestä, ilman suorituspaineita. Suorittaminen tuntuu kuitenkin edelleen olevan minulle jonkinlainen selviytymiskeino. En ole todellakaan ollut aina suorittaja ja olen alkanut pohtia, onko suorittaminen minun itseni luoma ”rangaistus” menneisyyteni laiskuudesta ja saamattomuudesta, joista itseäni syytän?
Mitä jos suoritan tätä terapiaakin?
Mielen voimaa ja voimattomuutta
On se jännää, miten itselleen pystyy aina vain luomaan erilaisia pelkoja, esteitä ja kummallisia käytösmalleja. Ikään kuin niitä ei olisi jo riittävästi perintönä lapsuudesta tai traumaattisista kokemuksista? Ehei, sitä pitää kehitellä vielä itse lisää kaikenlaista hankalaa. Siinä oma mieli on taitava: ajatusten voimalla saa luotua vaikka minkälaisia mielensolmuja.
Yhtä lailla mielensä avulla pystyy varmasti luomaan myös tasapainoa ja hyvää oloa. Miksi sitten en pyri siihen kaikin mahdollisin tavoin? Miksi en kokeilisi, vaikka vain yhtä asiaa siitä vinkkilistasta ja katsoisi, mitä tapahtuu?
Ehkä jonain päivänä teen niin.
-Sari
- Terapeuttisia kertomuksia – kirjoja mielenterveydestä - 22.12.2017
- Psykoterapiaa etänä? - 18.9.2017
- 12 asiaa, jotka psykoterapeuttisi haluaa sinun tietävän - 21.6.2017
http://mindfulness-sivut.fi/mita-on-mindfulness/