”Kun on pakko” – pakkoliikunnan tunnistaminen

”Kun on pakko” – pakkoliikunnan tunnistaminen

mennessä | kesä 18, 2018

Liikunta osana tavallista arkea on todettu olevan tärkeä ihmisen terveydelle ja hyvinvoinnille. Mediassa puhutaan paljon siitä, kuinka tärkeää on liikkua tarpeeksi, ja kuinka suuri ongelma se on, jopa koko yhteiskunnalle, että suomalaiset liikkuvat liian vähän. On myös olemassa pienemmän mittakaavan ongelma, joka on enemmän piilossa, nimittäin se, kun ihmisen liikuntakäyttäytyminen muuttuu pakonomaiseksi. Pakkoliikunta käsitteenä liitetään usein syömishäiriöihin. Ja näinhän se tosiaan on, liikunnalla saattaa olla iso rooli syömishäiriöiden puhkeamisessa ja ylläpitämisessä. Mutta ahdistunut ja hankala suhtautuminen liikuntaan voi myös olla ihmisellä, jolla ei ole varsinaisia syömishäiriöoireita.  

Miten erottaa pakkoliikunta vahvasta sitoutumisesta liikuntaan?

Pakonomainen liikunta näyttäytyy usein siten, että ihminen käyttää jopa useita tunteja päivässä viikon lähes jokaisena päivänä vaativaan liikuntasuoritukseen. Liiallisen liikunnan haittavaikutukset ovat mm. sydänoireet, liikuntaelinten vauriot, väsymysoireet, keskittymisvaikeudet, ahdistus ja masennus. Liiallinen liikunta vaikuttaa myös usein syömiskäyttäytymiseen, kun liikuntamäärä ja ravinnon saanti saattavat olla epäsuhteessa.

Vaikka pakkoliikunta näkyy usein muille liiallisena liikuntamääränä, liikuntakäyttäytyminen ja liikunnan määrä ei kerro kaikkea. Kuntosalilla tai juoksulenkillä on paljon ihmisiä, joille liikunta on tärkeää ja sillä on iso paikka heidän elämässään. He saattavat treenata useita kertoja viikossa, mutta suhtautuminen liikuntaan on joustava. Jos he eivät pääse treenaamaan muiden menojen vuoksi tai sairastuvat, heitä saattaa harmittaa, mutta heissä ei herää sietämättömiä tunteita, jotka jäävät päälle pitkäksi aikaa ja lamaannuttavat heitä. He tietävät, että treenikerran jättäminen pois ei johda katastrofiin, vaan he todennäköisesti ajattelevat, että lepo tekee itse asiassa hyvää ja he nauttivat siitä.

Samalla salilla tai juoksulenkillä saattaa kuitenkin olla ihminen, jonka liikuntakäyttäytyminen ulkoisesti näyttää samalta, mutta sisäinen kokemus on ihan erilainen. Tämä ihminen suhtautuu liikuntaan jäykästi, mustavalkoisesti ja pelokkaasti. Liikunta-aikataulut menevät hänen elämässään kaiken muun edelle. Kerrotaan hänestä vähän lisää, kutsutaan häntä vaikka Ellaksi.

Pakkoliikkujan mielen maisema – ” Ella”

Jos Ella ei pääse treenaamaan, hän ahdistuu ja kokee voimakkaita syyllisyyden tunteita. Hänellä on myös syömishäiriöoireita, ja vasta treenin suorittamisen ansiosta hän sallii itselleen syödä jotain. Ella kokee, että vasta kun hän on rääkännyt kehoaan niin, että sattuu joka paikkaan, hän on tehnyt riittävästi sinä päivänä ja silloinkin hän saattaa epäillä, että ei ole tehnyt tarpeeksi. Välillä häntä itkettää kun ”on pakko” treenata, koska on niin väsynyt, toivoisi jopa että sairastuisi, jotta ei tarvitsisi mennä. Itse asiassa hän välillä haluaisi vain nukkua tai tavata kavereita, mutta nämä ovat häiritseviä ja ahdistavia ajatuksia, jotka vievät fokuksen pois ”olennaisesta”.  

Ellan suhtautuminen liikuntaan on mustavalkoinen. Jos hän jostain syistä joutuu jättämään yhden treenikerran väliin, hän pelkää että ”tila” jää päälle ja että hän muuttuu ”laiskaksi”, ei urheilulliseksi, ja että lihakset löystyvät. Treeniaikataulujen  mukaan on suoritettava, vaikka mitä tahansa ”tekosyitä” löytyisi. Liikunta on ainut asia, joka auttaa Ellaa ahdistuksen hallinnassa. Kun on treenannut, on hiukan vähemmän ahdistunut olo. Ellalla ei ole oikein aikaa perheelle tai kavereille, koska elämä pyörii liikunta-aikataulujen ympärillä. Jos luopuu treenistä kavereita varten, joutuu kärsimään sietämättömistä syyllisyyden tunteista ja hinta tuntuu liian suurelta. Nämä Ellan sisäiset kokemukset eivät näy muille ihmisille salilla tai juoksulenkillä. Edes Ellan läheiset eivät tiedä, mitä hänen mielessä liikkuu.

Missä raja menee? Milloin terve treenaaminen muuttuu pakonomaiseksi ja epäterveelliseksi?

Noin parikymmentä vuotta sitten ajateltiin, että liikunnan määrä määrittelee sitä, onko liikunta pakonomaista vai ei. Kliiniset havainnot ja tieteelliset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että se ei ole ihan näin. Liikunnan määrä kertoo tietenkin jotakin ja voi toki olla yksi konkreettinen merkki pakonomaisesta liikuntakäyttäytymisestä. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että se, mikä määrittelee liikuntakäyttäytymisen pakonomaiseksi, on mielen sisäinen suhtautuminen ja asenne liikuntaan.

Huomaatko seuraavia asioita omassa liikuntakäyttäytymisessäsi ja/tai asenteissasi?

  • Elämä pyörii liikunta-aikataulujen ympärillä
  • Liikunta-aikataulut rajoittavat sosiaalista elämääsi
  • Jos jätät treenin väliin, kärsit voimakkaasta syyllisyydestä/itseinhosta
  • Mielessäsi on tiukkoja sääntöjä siitä, kuinka paljon pitäisi liikkua (päivässä tai viikossa), joista ei voi poiketa – suhteessa liikuntaan aikataulut ovat joustamattomia
  • Käyt juoksulenkillä, vaikka sää olisi erittäin huono, koska vältät itseinhon ja syyllisyyden kokemista
  • Liikut, vaikka olisi kipuja, vammoja tai sairaana
  • Valehtelet ystäville ja läheisille, ja pyrit salailemaan liikunnan määrää
  • Oma arvosi on sidottuna harjoittelukertoihin ja/tai pituuteen
  • Vaikea istua paikalla tai rentoutua
  • (jos syömishäiriöoireilua) Liikut enemmän, kun olet syönyt enemmän. Jos et liiku, syöt vähemmän tai et ollenkaan

Liikunta ei ole enää terveellistä silloin, kun ihminen suhtautuu siihen pakonomaisesti. Pakkoliikkuja ei kuuntele oman kehonsa signaaleja, ei kuule milloin riittää ja milloin menee yli. Silloin liikunnasta on tullut elementti, joka pikemmin tuhoaa terveyttä kuin edistää sitä.  

Mikä auttaa?

Tunnistatko pakkoliikunnan oireita omassa elämässäsi? Voit kysyä itseltäsi, että mikä motivoi sinua liikkumaan. Onko se enemmän pelko ja pyrkimys ahdistuksen vähentämiseen, kuin liikunnan ilo ja myönteiset vaikutukset? Jos liikuntakäyttäytymistä motivoi enemmän pelko ja ahdistus, voit listata paperille niiden sisältöjä. Esimerkiksi, mitä pelkäät tapahtuvan kehollesi tai mielellesi, jos liikut vähemmän ja joustavammin?  

Itsehoitona voi sopia itsensä kanssa lepopäivien lisäämisestä. Voit esimerkiksi aloittaa niin, että lisäät yhden lepopäivän viikkoon ja että pyrit sinä päivänä lepäämään tai tekemään muita kivoja asioita, mihin ei liity liikuntaa. Lihakset ja kunto kehittyvät levossa, liikunnan välisillä tauoilla, joten kehittymisenkin kannalta, lepo on äärimmäisen tärkeä. Hyvin olennainen asia lepopäivän pitämisessä on se, että et vähennä ravinnon määrää sinä päivänä, vaan syöt kuten ennenkin. Jos lepopäivän pitäminen onnistuu hyvin, voit seuraavaksi kokeilla jättää väliin yksittäisiä treenejä ja tehdä jotain ihan muuta. Myös treenikertojen lyhentämisen kokeilut (jos esim. käyt yleensä kahdella ryhmäliikuntatunnilla päivän aikana, kokeilet käydä vain yhdellä) auttavat kehittämään joustavampaa suhtautumista liikuntaan.

Jos tämän tyyppiset yritykset muuttaa liikuntakäyttäytymistäsi ja/tai suhtautumistasi eivät auta vaan lisäävät ahdistusta ja pelkoa, on mahdollista että sinulla on pakonomainen suhtautuminen liikuntaan, mikä haittaa elämänlaatuasi ja vaarantaa terveyttäsi. On tärkeätä että kerrot jollekin vaikeuksistasi, asioiden jakaminen toisten ihmisten kanssa voi helpottaa oloa. Puhumalla toisen kanssa voi avartaa uusia näkökulmia mielessä. Myös liikunnan ammattilaiset pystyvät auttamaan sinua laatimaan sopivaa ja terveyttä edistävää liikuntaohjelmaa. Jos pelot ja ahdistus/syyllisyys ovat hyvin voimakkaita, kannattaa hakea apua psykologin ja/tai psykoterapeutin vastaanotolla. Keskusteleminen mielen asiantuntijan kanssa voi auttaa sinua ymmärtämään pakonomaisen liikuntatarpeen takana olevaa mieltä ja avata ahdistuksen ja pelkojen sisältöä, mikä taas antaa välineitä joustavampaan ajatteluun ja toimintaan.

Liikunta antaa parhaimmillaan erinomaisia välineitä voida hyvin, sekä psykologisesti että kehollisesti. Hae apua, jotta voit oppia uudestaan liikkumaan terveyttä edistävällä tavalla ja kokemaan liikunnan riemua.

 

Gudrun Kristmannsdottir

Psykoterapian erikoispsykologi, kouluttajapsykoterapeutti

Ryhmäliikuntaohjaaja

Blogin tarjoaa Minduu.fi

Suomen paras psykoterapeuttihaku ja infoportaali.

Tutustu palveluun
Välttelyn syvin olemus

Välttelyn syvin olemus

mennessä | kesä 18, 2018

Ahdistaa, mutta en pysähdy miettimään miksi. Epämukava tunne painaa rintaa ja on vaikea rauhoittua, mutta se saa minut tekemään asioita entistä enemmän. Täytän kalenteria, shoppailen, tapaan ystäviä, juon, nukun ja puuhastelen taukoamatta. Pian ikävä tuntemus on hälvennyt. Tunnen helpotusta, mutta samaan aikaan pelkään, että tunne palaa vielä. Elämä tuntuu kilpajuoksulta tuon tunteen kanssa ja yritän voittaa sen suuntaamalla ajatukseni vimmatusti muihin asioihin.

Välttely mielen tasapainon säilyttäjänä

Välttely on yksi ihmismielen luonnollisimmista keinoista mielen tasapainon säilyttämisessä. Se tuntuu melkein automaatilta, joka kytkeytyy päälle, kun jokin epämieluisa asia tai tunne nousee mieleen. Etenkin vaikeiden tunteiden, kuten vihan, surun tai pelon sivuuttaminen voi tapahtua melkein luonnostaan tai ainakin niitä kohti meneminen voi tuntua vaikealta.

Välttely on kuitenkin ristiriitainen keino. Samaan aikaan kun se tuntuu helpottavan oloa, ja jonkun aikaa ehkä tekeekin niin, ei se kuitenkaan poista ikävän tunteen alkuperää ja voi johtaa lopulta jopa tunteen voimistumiseen.

Välttelyn lajit

Välttely voidaan jakaa käytännölliseen välttelyyn ja kokemukselliseen välttelyyn. Käytännön välttelyä tapahtuu, kun jätämme lähtemättä sosiaaliseen tilanteeseen, koska se ahdistaa meitä tai jätämme lukematta tenttiin, koska pelkäämme epäonnistuvamme. Kokemuksellista välttämistä tapahtuu, kun pyrimme olemaan ajattelematta jotain epämieluisaa ja ahdistusta herättävää asiaa. Myös ruminointi eli asian jatkuva ja liiallinen mielessä pyörittely, voivottelu, murehtiminen, luetaan kokemukselliseksi välttämiseksi. Sen sijaan, että  toimisimme aktiivisesti jonkin asian ratkaisemiseksi ja ”menisimme sitä kohti”, välttelemme sitä murehtimalla.

Välttely ja mielenterveys

Välttelyn rooli voi näyttäytyä mielenterveysongelmissa monella tavoin. Masennusoireiden taustalla voi olla vaikeutta tunnistaa ja ilmaista vihantunteita ja ahdistuksen taustalta voi löytyä vaikkapa tiedostamatonta surua ja pelkoa. Tutkimusten mukaan masennuspotilailla esiintyy kokemuksellista välttelyä tai ajatusten tukahduttamispyrkimystä muita enemmän ja on pohdittu, että välttäminen voi lisätä negatiivisten ajatusten lisäksi myös negatiivista mielialaa. Luonnollinen suru voisi siten muuttua masennukseksi juuri välttelyn seurauksena.

Keinoja välttelyn selättämiseen

Mikä siis neuvoksi, kun välttely ei lopulta olekaan tehokas keino ahdistuksen tai muun ikävän tunteen poistamiseksi? Psykologisissa tutkimuksissa on todettu, että asian kohtaaminen, tunteiden läpikäyminen ja mielentasapainoa järkyttäneelle asialle asteittainen altistaminen ovat lopulta tehokkaampia keinoja ahdistuksesta, peloista ja surusta vapautumiseen. Ensimmäiset askeleet kohti vaikeaa asiaa voivat olla vaikkapa siitä puhumista tai  hakeutumista paikkaan, joka muistuttaa vaikeasta tilanteesta. Myös psykoterapiaan hakeutuminen voi olla ensimmäisiä askelia kohti pyrkimystä voittaa välttely.

Välttely ja psykoterapia

Psykoterapiassa pyritään pikku hiljaa lähestymään hankalia, kenties tukahdutettuja, tunteita ja kokemuksia, ja kohtaamaan niitä turvallisessa ympäristössä ja turvallisessa terapiasuhteessa. Psykoterapeuttisen työskentelyn myötä itseymmärrys lisääntyy ja ikävätkin kokemukset integroituvat osaksi omaa kokemusmaailmaa. Samalla niiden ahdistavuus ja negatiivinen vaikutus elämään vähenee.

Eri terapiamuodoissa on eroja sen suhteen miten asioita käsitteellistetään ja miten työskentely etenee. Kognitiivisissa terapioissa voi olla erilaisia tekniikoita ja kotitehtäviä, joiden avulla pyritään tutkimaan potilaan kielellisiä väitteitä itsestään, toisista ja maailmasta. Näiden väitteiden, kuten vaikkapa sanojen ”olen huono”, takaa voi löytyä tunteita ja kokemuksia, joita on ollut vaikea kohdata. Psykodynaamisen psykoterapian myötä tiedostamattomia kokemiseen ja toimintaan vaikuttavia tekijöitä voi nousta esiin. Tämä on mahdollista, kun työtä tunteiden kohtaamiseksi tehdään yhdessä toisen kanssa tiiviissä terapiasuhteessa. Integratiivisen psykoterapian tavoitteeksi voidaan nähdä lisääntyvä kyky tunnistaa, nimetä, ilmaista ja säädellä tunteita. Terapian myötä itsessä esiin nousevien tunteiden sietäminen helpottuu. Voisi siis ajatella, että terapiasuuntauksesta riippumatta kyse on jollain tavalla piilossa olevien, tukahdutettujen ja välteltyjenkin tunteiden, kokemusten ja ajatusten kohtaamisessa. Ajan myötä asiakas on valmiimpi kohtaamaan myös epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita. Omat heikkoudet ja vaikeat kokemukset eivät tunnu enää niin uhkaavilta.

Välttelyn voittaminen kotikonstein

Välttelyn ehkäisyä voi harjoitella myös itse. Mindfulness-tekniikoissa pyritään oppimaan olemaan läsnä nykyhetkessä ja hyväksymään mielessä liikkuvia ajatuksia. Niihin ei takerruta, vaan niiden annetaan liikkua vapaasti.  Läsnäoloharjoitukset voivat auttaa kokemaan, mitä tapahtuu, kun ei kamppaile päästäkseen eroon epämiellyttävistä ajatuksista ja tunteista vaan hyväksyy ne. Kun ahdistus tai muu epämieluisa tunne nousee pintaan, voi myös istua alas, yrittää saada ikävän tunteen alkuperästä kiinni ja vaikkapa kirjoittaa siitä. Tai kun jokin asia tai tapahtuma ahdistaa tai pelottaa, voi ottaa pieniä, konkreettisia, askelia sitä kohti, kuten vaikkapa lähteä juhliin, vaikka ensimmäinen ajatus olisi jäädä niistä pois. Usein psykologinen muutos tapahtuukin sekä ajatusten että käytännön tasolla. Mitä enemmän uskaltaa edetä kohti vaikeita asioita ja tunteita välttelyn sijaan, sitä enemmän niistä vapautuu. Hankalalta tuntuva tie, on lopulta ainoa väylä kohti myönteistä muutosta.  

Ehkäpä tämän artikkelin lukeminen oli sinulle ensimmäinen askel?

Lähteet:
Barton, S. B. (2000). New Possibilities in Cognitive Therapy for Depression? Behavioural and Cognitive Psychotherapy, 28, 1-4. Cambridge University Press.
Greenberg, L. S. & Paivio, S. C. (1997). Working with Emotions in Psychoterapy. The Guilford press. New York. London.
Leventhal, A. M. (2008). Sadness, Depression, and avoidance Behavior. Behavior Modification, 4, 1-21.
Purdon, C. (1999). Thought Suppression and Psychopathology. Behavioral Research and Therapy, 37, 1029-1054.

Sanna Lehikoinen

Psykoterapian erikoispsykologi, psykoterapeutti ja työterveyspsykologi, Terapiatalo Sointu

Blogin tarjoaa Minduu.fi

Suomen paras psykoterapeuttihaku ja infoportaali.

Tutustu palveluun
Seeking mental health care in Finland

Seeking mental health care in Finland

mennessä | maalis 23, 2018

For people not familiar with the Finnish health system, seeking mental health care can seem very difficult and hard to understand, particularly if you are in a state of distress and find all tasks challenging. The following is my guide to finding mental health care in Finland for adults, based on my experiences so far as a foreign-trained psychologist working here.

In case of emergency (e.g. suicidality or psychosis)

If you or a loved one is in a state of emergency regarding your mental health, you may want to call an ambulance (112) or attend a hospital emergency department. This might be the case if someone is acutely suicidal (e.g. cannot be left alone because the risk of suicide is so high) or having some kind of psychotic episode (having hallucinations, paranoia, etc…) that endangers their health or wellbeing or that of other people.

There is a crisis hotline in English for people in a crisis moment, but it is only open at certain times of the day during the week: Mon-Thu 9- 12 and 13-15, on Fri 9-12. It is operated by Mieli, the Finnish Association for Mental Health. The number is (09) 4135 0510. They can offer you appointments for counselling in English at a later time, but the service is very busy and the waiting times may be long.

In case of severe or moderate mental health difficulties that are affecting daily life

If you or a loved one is experiences severe mental health difficulties you should contact your local health station for a referral to a doctor, and then to a psychiatrist. For example if you are feeling very depressed and unable to go to work; experiencing anxiety that prevents you from doing your normal daily activities or have some other highly distressing mental health issue. You can also contact a private health company, if you have private health insurance or are willing to pay for doctor visits yourself, or your workplace health station to arrange an appointment with a doctor. The doctor may or may not refer you to a psychiatrist.

The 24 hr number for Helsinki residents for health advice (in English) is 09 310 10023.

If you call the public health station and they assess that the situation is not severe, they will usually refer you to a psychiatric nurse. The nurse might see you for 6 sessions. You will not necessarily get a referral to a psychiatrist. In fact the health system appears generally reluctant to make referrals to psychiatrists for everyone who requests them, but obviously for more severe cases you will get a referral to a psychiatrist.

Once you get a referral to a psychiatrist, then you are on the path to getting a referral to psychotherapy. This referral letter is known as “B-lausunto”. In Finland you are required to receive treatment from a psychiatrist for three months prior to getting the “B-lausunto” (usually three appointments and an option for a prescription of medication if you want it). Some private health care companies in Finland provide rebates for the psychotherapy sessions that take place prior to the issuing of the “B-lausunto”.

The “B-lausunto” entitles the person to 20 – 80 sessions of KELA subsidised psychotherapy for a year, extendable to 2 or 3 years. The KELA subsidy for individuals is called a “rehabilitation allowance” and is currently 57,60 Euro for individual therapy, and is available only to working age people. Usually 45 – 50 minute sessions with a psychotherapist cost between 80 and 120 Euro. To get the KELA subsidy you must of course be eligible for KELA-benefits within the Finnish system. If you are not, you can ask if there is another provider of psychotherapy services you could be referred to, for example through the local psychiatric services. For example, in the Helsinki region HUS psychiatric services refers some of their patients to psychotherapy and will pay for that service.

Psychotherapists in Finland come from a range of different therapeutic models, and also a range of different education backgrounds (e.g. nurse, priest, physiotherapist, doctor, etc…). Only some psychotherapists have also had training in psychology or psychiatry.

The other alternative to obtaining psychotherapy is to pay to see a psychologist/ psychotherapist privately. This method does not require a referral, waiting period or meetings with nurses or doctors. However there is no subsidy for the sessions. Depending on the issue you bring to therapy and the therapeutic style, you may require between 6 and 40 sessions. Generally speaking, psychoanalytic psychotherapists often have more of an emphasis on long treatments and Cognitive Behavioural or Solution-Focused psychotherapists promote shorter-term psychotherapy. When you are seeking a psychotherapist or psychologist, you should check whether the person is registered in Finland or their own country or both. Many foreign psychotherapists are unable to qualify in Finland as a psychotherapist but have registration in their own countries to conduct therapy like Cognitive Behavioural Therapy or Family Therapy. Using a service like Minduu helps to find the right person. Remember to select language when you search for the therapist.

In case of mild mental health difficulties

If you are experiencing work stress, or difficulties adjusting to life in Finland or a new life situation such as getting married or having a baby, you may want to seek some support and guidance. Again, you can contact psychologists or psychotherapists privately to make an appointment.

Often workplaces in Finland will have so-called “occupational psychology” services, which are sessions with psychologists to talk about these kinds of issues. Many workplaces will offer employees 5 or 10 sessions with an occupational psychologist in the workplace health station or by the workplace health company.

I hope that this summary provides some guidance for your situation.

Annabel Battersby | Minduu.fi

Blog photo by G. Crescoli on Unsplash
Terapeuttisia kertomuksia – kirjoja mielenterveydestä

Terapeuttisia kertomuksia – kirjoja mielenterveydestä

mennessä | joulu 22, 2017

Kuluvana vuonna 2017 olen lukenut useita kirjoja, joissa keskeisenä teemana on mielenterveyden häiriöt ja niiden kanssa eläminen. Valinnanvaraa on: aihetta tavalla tai toisella käsitteleviä romaaneja julkaistaan aiempaa enemmän ja yhä useammat tavalliset suomalaiset ja julkisuuden henkilöt avautuvat rohkeasti mielenterveysongelmistaan. Tänä päivänä aiheesta on sallitumpaa puhua kuin vielä 10 vuotta sitten, mutta edelleen mielenterveysongelmiin liittyvä salailun ja häpeän kulttuuri vaikuttaa yhteiskunnassamme. Kuitenkin, esimerkiksi masennukseen sairastuu joka viides suomalainen elämänsä aikana ja jokainen tuntee jonkun, jolla on mielenterveysongelma.

Ihmisillä on aina ollut tarve kertoa oma tarinansa. Kirjallisuus yhtenä taidemuotona sanoittaa ihmisen universaaleja kokemuksia ja toimii samaistumispintana omille tunteille ja ajatuksille. Kirjoittamista ja lukemista voi verrata terapiaan, jossa teksti toimii terapeutin roolissa haastaen ja ohjaten kirjoittajan tai lukijan syvemmän ymmärryksen lähteille. Tekstin äärellä syntyy parhaimmillaan puhdistava (katharttinen) kokemus, jolla voi helpottaa sisäistä painetta.

Luettua

Tätä kirjaa jonotin kirjaston varauslistalla kuukausia: Error – Mielen häiriöitä (Like 2016). Toimittajat Elina Järvi ja Tiina Hotti ovat kirjoittaneet 15 ihmisen tarinan, joiden elämään vaikuttaa jokin mielen häiriö. Henkilöt esiintyvät kirjassa kuvallaan, nimellään ja diagnoosillaan, kuten masennus, persoonallisuushäiriö, skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja syömishäiriö.

Kirjan saama runsas julkisuus johtunee osittain siitä, että mukana on muutamia julkisuuden henkilöitä, jotka luonnollisesti kiinnostavat isompaa lukijajoukkoa. Kirjassa jokaisen henkilön kertoma tarina on ainutlaatuinen ja rohkea ja näyttää, että mielenterveydenhäiriö ei erottele ihmistä – kuka tahansa voi sen saada. Kirjoittajat ovat käsitelleet henkilöitä kunnioittavasti. Mielen häiriöistä on pyritty riisumaan ennakkoluulot ja esitetty ne varsin neutraalisti. Olga Poppiuksen ja Pasi Murron ottamat valokuvat rikastuttavat tarinaa ja tuovat henkilöiden persoonaa vielä paremmin esiin.

Kirjassa esiin pääsevät myös vähemmän julkisuudessa esiintyvät mielen häiriöt. Masennus alkaa olla jo hovikelpoinen diagnoosi, mutta persoonallisuushäiriöistä tai skitsofreniasta on edelleen vaikeampia puhua. Kirjan henkilöt ovat joutuneet kamppailemaan sairautensa kanssa eikä avunsaanti ole ollut helppoa. Onneksi jokainen heistä on sitä kuitenkin lopulta saanut.

Error -kirjassa tarinansa kertoo myös Mokoma-yhtyeen laulaja ja lauluntekijä Marko Annala. Hän on kirjoittanut omaelämänkerrallisen romaanin Värityskirja (Like 2017). Se on synkkäsävyinen selviytymistarina lapsuudesta nuoruuteen, menestyvän yhtyeen keulakuvaksi ja lopulta myös perheenisäksi toistuvien rankkojen masennusjaksojen kanssa.

Masennuksen taustalla on ainakin Annalan yläasteella kokema raju koulukiusaaminen. Jatkuvan uhkailun ja nöyryyttämisen lisäksi hän joutui myös julman väkivallan kohteeksi. Pystyin samaistumaan hänen kokemuksiinsa ja erityisesti suhtautumistapaan, joka myös omassa lapsuudessani ja nuoruudessani on ollut koulukiusaamiseen: siihen ei juurikaan puututtu. Se oli jopa hiljaisesti hyväksyttyä ajatuksella, että jokuhan se kumminkin joutuu kiusanteon kohteeksi ja se joku oli yleensä se hieman ujo ja omissa oloissaan viihtyvä oppilas. Kiusaaminen jättää aina syvät jäljet. Nykyään kiusaamiseen koulumaailmassa puututaan jo tehokkaammin, mutta paljon pitää vielä tehdä!

Synkkyydestään huolimatta tarina antaa toivoa sille, että toistuvista masennusjaksoista huolimatta voi oppia elämään mielekästä elämää. Kirjoittaja hyväksyy lopulta oman ominaislaatunsa ja alttiutensa sairastua masennukseen uudelleen. Musiikki ja perheen tuki ovat hänen elämänsä peruspilareita ja kantavat läpi vaikeimpien vaiheiden. Elämässä on sittenkin kaikki värit, ne kirkkaammat myös.

Anna-Leena Härkösen kirja Valomerkki herätti ilmestyessään keskustelua siitä, onko romaanin päähenkilö tarpeeksi uskottava kuoleman toiveissaan. Kirjailija Anita on ajoittain hyvin ahdistunut ja kärsii jonkinasteisesta masennuksesta, mutta siitä huolimatta hän on varsin toimintakykyinen sosiaalista elämää viettävä menestynyt taiteilija. Voiko hänen kaltainen ihminen tosissaan suunnitella itsemurhaa? Eikö sellaisten ajatusten kanssa painiva olekaan aina täysin toimintakyvytön, pimeässä yksinään kyhjöttävä itsestään huolehtimaton reppana, jolta on kadonnut kosketus reaalimaailmaan? Härkönen romuttaa reippaasti tämän stereotypian ja näyttää romaanihenkilönsä kautta, että ihminen voi kokea suunnatonta sisäistä tuskaa kaikista ulkoisista menestysmerkeistä huolimatta. Onneksi Anitan käy lopulta hyvin: vähältä piti -tilanne, onnettomuus, palauttaa hänen elämänhalunsa. Härkönen on kertonut julkisuudessa, että tapahtuma pohjautuu todellisuuteen.

Härkösen tarkka kuvaus kirjailijan työstä ahdistuksineen on parhaimpia koskaan lukemiani. Yhtään luomisen tuskaa joskus kokeneelle nuo kuvaukset osuvat välillä piinallisen lähelle omia kokemuksia kirjoittamisprosessin vaikeudesta.

Bloggarikollegani Minna Hermunen on kirjoittanut Hymyn takaa -kirjan omasta pyristelystään pois masennuksesta psykoterapian avulla. Alun perin tekstit on julkaistu hänen blogissaan. Vaikka teksti ei ole loppuun asti hiottua ammattikirjoittajan tekstiä, on sillä omat ansionsa, joista merkittävimpänä armoton rehellisyys. Minna kuvaa todella rohkeasti omaa vajavaisuuden kokemustaan ja lujaa uskoaan selviytymiseen. Teksti ei kaunistele vaan ajoittain kuvaus on varsin rankkaa kaikessa paljastavuudessaan. Välillä nousee pala kurkkuun pelkästä myötätunnosta.

Valoa teokseen tuo se, että vaikka kirjoittaja on itselleen välillä hyvin ankara, on hän samaan aikaan myös armollinen ja ymmärtäväinen. Tässä kirjassa, jos missä, on autenttista kuvausta mielenterveyden ongelmien kanssa kamppailusta ja siitä, miten niistä selvitään. Keskeiseksi nousee terapian merkitys itseymmärryksen ja eheytymisen tiellä.

 

Jutussa mainitut kirjat:

Hymyn takaa, Minna Hermunen, Mediapinta Oy 2017

Valomerkki, Anna-Leena Härkönen, Otava 2017

Värityskirja, Marko Annala, Like 2017

Error – Mielenhäiriöitä, Elina Järvi ja Tiina Hotti, Like 2016

 

Seuraavaksi lukulistalla:

Depressiopäiväkirjat, Anni Saastamoinen, Kosmos 2017

Kerrottu huone, Marjo Katriina Saarinen, Teos 2017

Luottaisinko ammattiapuun?

Luottaisinko ammattiapuun?

mennessä | touko 30, 2017

Ystäväni on huonossa jamassa. Hän ei saa unta, ruokahalu on olematon, ja hän laihtuu. Välillä hän käy ylikierroksilla, toisinaan katse on tyhjä ja ilmeetön. Hänen kanssaan puhuessaan tuntuu, että kaikki maailmassa on kääntynyt häntä vastaan eikä mitään toivoa ole. En ole mielenterveyden ammattilainen, mutta uskallan sanoa omasta kokemustaustastani käsin, että ystäväni on vaikeasti ahdistunut ja ehkä myös masentunut. Hän tarvitsee ammattiapua.

Ystäväni ei kuitenkaan usko, että esimerkiksi psykoterapiasta tai lääkehoidosta olisi hänelle todellista hyötyä. Siitä huolimatta hän on koettanut hakea apua ahdistukseensa julkisen ja yksityisen terveydenhuollon kautta. Hän on tavannut useamman lääkärin, mielenterveyshoitajan ja psykiatrin. Hänelle on määrätty kokeiltavaksi jo useampaa lääkettä ahdistuksen lievittymiseen, nukkumiseen ja mahdollisen masennuksen hoitoon. Niistä ei kuulemma ole mitään apua.

Hänen pelkonsa ja vastustuksensa ”myrkkyjä” ja ”kaiken maailman psykologeja” kohtaan on ilmeinen. Hän lopettaa määrätyn lääkkeen heti ensimmäisen epämääräisen oireen ilmettyä eikä luota yhdenkään mielenterveyden ammattilaisen näkemyksiin. Hän jatkaa epätoivoisesti vastausten etsimistä kysymyksiin: Mikä minua vaivaa? Kuka voisi auttaa?

Terapia ei toimi?

Psykologian professori David B. Feldman väittää, että niin sanottu terapiavastaisuus on aika tavallista. Hän puhuu aiheesta omasta, amerikkalaisesta yhteiskunnasta käsin, mutta myös meillä Suomessa on paljon ennakkoluuloja suhtautumisessa mielenterveysongelmiin ja sen hoitoon.

Feldman esittää muutaman mahdollisen syyn ”terapia ei toimi” -uskomuksen taustalla:

1) Vaikeus uskoa, että keskustelu auttaa korjaamaan ongelmia

Totta on, että arkisessa keskustelussa ongelmamme eivät välttämättä korjaannukaan. Psykoterapiassa keskustelu on kuitenkin toisenlaista kuin mitä se on ystävien, perheen tai työkaverien kanssa. Feldman sanoo, että psykoterapiassa kyse ei oikeastaan edes ole keskustelusta vaan pikemminkin oppimisprosessista.

Psykoterapiassa asiakas oppii muun muassa keskustelujen kautta havainnoimaan itseään tavalla, joka auttaa häntä muuttamaan ongelmallisia ajattelu- ja toimintatapoja.

Opettajan tehtävä on jakaa kaikki tietonsa oppilailleen ja tehdä itsensä tarpeettomaksi. Hyvä opettaja voi parhaimmillaan antaa oppilaalleen läpi elämän kantavia merkittäviä oivalluksia. Psykoterapian tarkoitus on samankaltainen. Terapeutin tulee tehdä itsensä tarpeettomaksi etsimällä yhdessä asiakkaan kanssa sellaiset työkalut, joilla hän selviää vaikeuksiensa yli. Psykoterapiassa asiakas oppii muun muassa keskustelujen kautta havainnoimaan itseään tavalla, joka auttaa häntä muuttamaan ongelmallisia ajattelu- ja toimintatapoja. Tavoitteena on, että ihminen voi toimia ikään kuin itse itselleen terapeuttina.

Psykoterapeuttiset menetelmät ovat kuitenkin tänä päivänä kehittyneet huimasti siinä, missä muukin terveydenhuolto ja lääketiede.

2) Psykoterapian maine ei ole välttämättä hyvä

Suurten ikäluokkien (vuosina 1946-50 syntyneet) muistissa voi olla kokemuksia psykoterapiasta ajalta, jolloin se ei oikeastaan toiminut sen paremmin kuin ajatus, että aika parantaa haavat, jos on parantaakseen. Psykoterapeuttiset menetelmät ovat kuitenkin tänä päivänä kehittyneet huimasti siinä, missä muukin terveydenhuolto ja lääketiede.

Nykyäänkin on hyvin mahdollista kokea huonoa terapiaa. Aika on otollinen epäeettisille menetelmille, joissa puutteellisen ammattitaidon omaavat ”terapeutit” saattavat vain pahentaa ihmisen ongelmaa. On myös huomattava, että kaikille psykoterapia ei toimi.

Ihmisillä on lisäksi taipumus välittää helpommin eteenpäin huonot kuin hyvät kokemuksensa. Näitä saamme seurata mediassa päivittäin, ja some mahdollistaa helpon tavan purkaa katkeruuttaan. Negatiivisia uskomuksia on varsin vaikeaa muuttaa. Mutta kuten Feldman toteaa, huono terapia on yksinkertaisesti huonoa terapiaa, mutta tämän perusteella ei kannata tuomita koko terapiakenttää kelvottomaksi.

3) Pessimistinen käsitys ihmisen kyvystä muuttua

Valitettavasti mielenterveysongelmista kärsivä voidaan yhä edelleen leimata yhteiskunnassamme. Ajatellaan, että kerran sairastuttuaan ihminen kärsii siitä loppuelämänsä ja on jollain tavalla epäkelvompi yksilö esimerkiksi työelämässä. Feldman antaa rajun esimerkin: Vuonna 2015 lentoperämies Andreas Lubitz päätti elämänsä traagisesti Germanwingsin lennolla 9525 vieden mukanaan myös 150 muun ihmisen hengen. Lubitz oli kärsinyt mielenterveysongelmista, mutta ilmeisesti salannut ne työnantajaltaan. Hänen tapauksessaan on oikein kysyä, miten tällainen kauhea tragedia oltaisiin voitu estää. Sen sijaan ei voida yleisesti vaatia, että kaikilta mielenterveysongelmista kärsiviltä kiellettäisiin oikeus harjoittaa enää ammattiaan.

Käsitys siitä, ettei mikään tai kukaan voi auttaa, voi johtaa oman tilansa kieltämiseen, ja pahan olon kierre jatkuu.

Resilienssi eli selviytymiskykyisyys tarkoittaa henkistä vahvuutta ja valmiutta kohdata vastinkäymisiä ja selviytyä niistä. Resilienssiä voi jokainen kasvattaa, ja joskus siihen kannattaa hakea myös ulkopuolista apua, esimerkiksi psykoterapiasta. Oman elämänsä suuntaa voi muuttaa.

Suurin harmi näistä kielteisistä uskomuksista on se, että ne voivat estää ihmistä saamasta tarvitsemaansa hoitoa. Käsitys siitä, ettei mikään tai kukaan voi auttaa, voi johtaa oman tilansa kieltämiseen, ja pahan olon kierre jatkuu. Surullista, että itseltään kieltää avun, vaikka sitä saattaisi löytyä. Psykoterapia on varsin tuloksellista: tutkimusten mukaan noin 80 % kokee sen itselleen hyödylliseksi.

Ystävälleni voin vain sitkeästi yrittää valaa uskoa siihen, että apua on mahdollista saada. Kunhan siihen antaa itselleen luvan. Halu ja keinot parantua löytyvät itsestä, ja siinä matkalla oikeanlainen hoito ja terapia voivat auttaa.

Lue myös

Miksi puhua terapeutille?

Lue lisää
Tutkitusti totta: Metsä hoivaa mieltä

Tutkitusti totta: Metsä hoivaa mieltä

mennessä | touko 11, 2017

Luonnossa oleskelu ja liikkuminen tuottavat monenlaisia terveys- ja hyvinvointivaikutuksia. Luontoympäristön voimauttavia vaikutuksia fysiologisella tasolla ovat muun muassa lihasjännityksen väheneminen sekä verenpaineen ja stressihormoni kortisolin pitoisuuden laskeminen. Jo lyhytkin käynti lähimetsässä tai kaupunkiluontoalueella auttaa esimerkiksi työstressistä palautumista.

Sekä kansainvälisissä että suomalaisissa tutkimuksissa on todettu erityisesti metsäympäristöjen vaikuttavan myönteisesti mielialaan. Mielialan koheneminen on yhteydessä kykyyn palautua kuormituksesta eli stressaavista tilanteista. Parhaimmillaan luontokokemus elvyttää arjen huolien täyttämän mielen, selkeyttää ajatuksia ja rauhoittaa kokonaisvaltaisesti kehoa ja mieltä. Pitkävaikutteista mielialan kohentumista ja myönteisten tunteiden lisääntymistä on tutkimuksissa havaittu säännöllisesti yli 5 tuntia kuukaudessa luonnosta nauttivilla.

Suomessa on tehty useita kokeiluhankkeita niin sanottujen Green Care -menetelmien käytöstä mielenterveyskuntoutujien ja muiden sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakkaiden hoidon tukena. Esimerkkeinä Terveysmetsä-hanke, jonka puitteissa Sipoon avoterveydenhuolto tarjosi diabetesta ja lievää masennusta sairastaville potilailleen mahdollisuutta osallistua ohjatuille terveysmetsäretkille tai Enontekiöltä saamelaisten päihdetyöhön kehitetty Mettäterapia. Ympäri Suomea toteutetut kokeiluhankkeet ovat antaneet hyviä tuloksia siihen suuntaan, että metsäluonnosta voi olla apua myös työuupumuksen, masennuksen ja stressin hoidossa.

Metsä kuuluu kaikille

Metsää todellakin hyödynnetään nyt paljon hyvinvoinnin lähteenä. Miltä kuulostaa esimerkiksi metsäkellintä ja puuhengitys? Tai Metsämieli-menetelmä ja Hyvän mielen metsäkävelyt?

Metsämieli -hyvinvointimenetelmän kehittäjä ja kouluttaja Sirpa Arvonen näkee selkeät syyt luonto- ja metsäinnostuksen lisääntymiseen.

– Hektinen elämänrytmi ja stressi on niin monilla läsnä omassa elämässä. Luonnosta saa edullisesti, ja usein läheltä omaa kotia, vastapainoa kiireiseen ja vaativaan arkeen. Eri tutkimustulosten välittämää tietoa luonnon hyvinvointivaikutuksista on kuultu jo paljon, ja retkeilystä, ulkoilusta ja luontoliikkumisesta on tullut trendikästä. Esimerkiksi kansallispuistojen kävijämäärät ovat nousussa.

– Myös Metsämieliohjaajakursseille riittää tulijoita; monet haluavat käyttää luontomenetelmiä osana omaa työtänsä, esimerkiksi lasten, nuorten, erityisryhmien tai ikääntyvien kanssa toimiessa.

Mitä Metsämieli-menetelmä antaa työstressiä kokeville?

– Olen koutsannut kymmeniä kiireisiä yritysjohtajia, joiden kanssa luonto on toiminut rauhoittavana valmennusympäristönä. Aina ei ehdi mennä metsään, mutta taukohetkenä toimii hyvin vaikkapa työpaikan ympäri kävely kesken työpäivää tai luontokuvien katselu työmatkalla.

–  Metsämieliohjaajakursseille on osallistunut myös useita psykiatreja ja psykologeja, jotka ovat todenneet luonnon toimivan hyvin mielenterveyden tukena.

Miten mielialaongelmista kärsivät voisivat hyödyntää metsän elvyttävää vaikutusta?

– Ylipäänsä luonnon hyvää tekeviä vaikutuksia saa ympäröimällä itsensä vihreällä. Ei tarvita edes metsää, vaan puistonpenkkikin riittää, jos siitä avautuu näkökenttään luonnon vihreyttä.

– Parasta on miettiä, miten luontoa voisi hyödyntää lähiympäristössä. Aluksi voi mennä ulos, omalle pihalle tai lähipuistoon, vaikkapa vain 5 minuutiksi pelkästään olemaan ja aistimaan ympäristöä. Tai voi katsoa maisemaa parvekkeelta. Luonnon seuraaminen, pienien yksityiskohtien huomaaminen ja eri vuorokauden- ja vuodenaikojen vaihtelut vievät huomion hetkeksi pois omista ajatuksista. Kun keskittyy aistimaan luontoa, saa lomaa huolista.

Entä miten kaupunkilainen löytää tiensä metsään?

– Suomessa jokaisessa kaupungissa on puistoja, ja niistä voi aloittaa. Kaikissa lähiöissä on kuntorata, jonka keskellä on pieni metsä, ja siellä ei voi eksyä. Kuntorata on usein ympyrä, joten aina voi tulla takaisin reitille. Retkiä voi tehdä myös toisiin kaupunginosiin ja tutustua siellä paikallisiin puistoihin ja ulkoilureitteihin.

5 vinkkiä metsähetkeen

  1. Kun lähdet liikkeelle, kysy itseltäsi: Mitä kuuluu? Päätä vasta sitten, onko sinulle hyväksi lyhyt piipahdus vai pidempi metsäkävely.
  2. Liiku omassa tahdissasi, niin että ehdit rauhassa katsella, kuulostella ja nuuhkia ympäristöä. Käytä kaikkia aistejasi.
  3. Pysähdy välillä, nojaa selkä puuta vasten ja hengitä hetki. Jos tuntuu turvalliselta, sulje silmät ja keskity kuuntelemaan ympäristön ääniä.
  4. Kiinnitä katseesi johonkin luonnon yksityiskohtaan ja ihastele sitä tarkemmin. Millaiset värit ja muodot tuolla luontoelementillä on? Muuttuuko se eri vuodenaikoina?
  5. Kiitä itseäsi luontohetkestä ja päätä, milloin tulet uudestaan.

 

Lähteet:
Kohti suomalaista terveysmetsän mallia, Luonnonvarakeskus

 

LUE MYÖS:

Välttelyn syvin olemus

Välttelyn syvin olemus

kesä 18, 2018

Mikä neuvoksi, kun välttely ei lopulta olekaan tehokas keino ahdistuksen tai muun ikävän tunteen poistamiseksi?

Seeking mental health care in Finland

Seeking mental health care in Finland

maalis 23, 2018

Seeking mental health care can seem very difficult and hard to understand. The following is my guide to finding mental health care in Finland for adults.